Birgir tarinoi

Tällä kertaa sanaisen arkkunsa saa avata frederiksborg-ori Birgir Fjerden, eräs Ionicin uusimmista tulokkaista.

----
Tanskasta terve! Olen kotiutunut tänne Ioniciin vasta vähän aikaa sitten, mutta kyllähän tätä nyt sopii kodiksi jo kutsua. Sapuska on ok ja uloskin pääsee usein, mutta tammojen kanssa en ole päässyt vielä heilastelemaan juurikaan vaikka uhkasivat minusta siitosoriin tehdä. Sitä odotellessa siis...

Totta puhuakseni minun piti tarinoida varsinaisesti yhdestä ratsastuskerrasta sillä vaikka minusta pitäisi täysipäiväinen siitosori tehdä, ei kuulemma saa unohtaa ratsastuksen kiemuroitakaan. No höh. Meikäläinen on joutunut siellä Tanskassa vääntämään kentällä ihan tarpeeksi, kisoissakin asti vaikkei niistä nyt enää puhuta. Kisoihin eivät aikoneet täällä enää viedä, mutta taitojen ylläpitäminen ja uuden oppiminen kuulemma pitävät mielen virkeänä ja kropan notkeana. Kukaan taas ottanut huomioon, että notkeuteen auttaisi kovasti pukkisarjat laitumella ja mielenterveyteen tammojen treffailu.

No niin, menee taas tilityksen puolelle. Eräänä kauniina päivänä meikun ratsastaja tuli hakemaan mua tarhasta ja sitten puunaukseen ja satulointiin. Tavallisen lusmuiluratsastuksen sijasta menimmekin kentälle, jossa odotti varsinainen kiduttaja. Valmentajaksi sanoivat sitä.
Aluksi sain köpsytellä käyntiä vähän oman mieleni mukaan, venytellä kaulaa alas ja semmoista. Rentoudesta puhuttiin, mutta olepa siinä rentona kun kauempana taluteltiin tammoja tarhoihin. Jos joku väittää, että meikäpoika olisi vähän liian innokas naisten perään, niin sitä ei pidä kuunneltaman. Vaikka saattaa tuo olla oikeassakin...
Ja sitten käynnistä raviin. Joo-joo, nää alkuverryttelyt on nähty jo moneen kertaan, voisko niinkuin mitenkään keksiä mitään uutta? Ajattelin nostaa laukan tai vetäistä pienen pukkisarjan, mutta sitten alkoikin simputus: väänny, käänny, heitä voltti, keikistele kiemuroita, avotaivutusta ja sulkutaivutusta ja peruutusta ja vaikka mitä. Hei tää mikään alkuverryttely ole, kun joutuu töitä tekemään!

No, olin minä sen jälkeen nyt sitten ainakin vertynyt joka suuntaan. Tahtoo näin vanhemmiten olla vähän sellaista vikaa, että jos jäykkänä tulee karsinasta kentälle, niin ei tahdo kaikki jutut taipua ihan niin kuin nuorena meni. Vanha herra vaatii vähän verryttelyä. Sitten astui valmentaja kuvioihin ja ilmoitti päivän aiheen olevan laukkatyöskentelyn.

Minä kuvittelin osaavani jo kaikenlaista laukkapuuhaa ja aluksi sainkin tehdä laukanvaihtoja joka toisella askeleella. Se sujuu ihan mukavasti, tuttu juttu nääs, mutta sitten piti kokeilla vaihtaa kaksi kertaa joka askeleella. Olen minä sitäkin treenaillut ja yleensä sekin sujuu aika kivasti, mutta vain muutaman kerran putkeen, sitten menee jotenkin jalat sekaisin ja koko homma leviää kuin yliajettu mato asvaltille.
Tämä valmentaja oli ovela kettu, se pyysi ensin kahta vaihtoa askeleessa peräkkäin, sitten mentiin muutama askel vaihtamatta, jolloin sain koottua itseni taas kasaan ja ratsastajakin hoideltua omat raajansa oikeille paikoille. Sitten taas pari vaihtoa askeleessa ja pari askelta laukkaa ja vaihto ja pari askelta laukkaa ja taas vaihto.
Minä olen jotekin oikeakavioinen, vaihto vasemmasta laukasta oikeaan on paljon kivempi kuin oikeasta vasempaan. Tämäkin on vanha juttu jo ja sen takia olen joutunut treenaamaan aikoinani paljonkin vasenta laukkaa. Voin kyllä tunnustaa, että joskus kun ei oikein kiinnostanut, esitin oikein hienoa vastalaukkaa kun menin vasemmassa kaarteessa oikeata laukkaa enkä suostunut vaihtamaan vasempaan lainkaan. Tulipahan treenailtua vastalaukkaakin.

Tällä kertaa kuitenkaan ei viitsitty noiden vaihtojen kanssa pylpertää sen enempää. Sain lävistäjällä esitellä pariin kertaan lisättyä laukkaani ja sitten koota se uudelleen kun tultiin uralle ja tietysti vaihdot lopussa, että pysyttiin myötälaukassa. Ensimmäisellä kerralla jouduin nyppimään päätäni lisätyssä laukassa, kun ratsastajalta ei tahtonut tulla tarpeeksi ohjaa, mutta sitten valmentaja puuttui asiaa ja seuraavalla kerralla sitten sain tarpeeksi pituutta kaulalle ja taputukset loistavasta lisätystä laukasta. Kiitos ja porkkana päälle, niin ei muistella pahalla.

Kun lisäykset löytyi, niin sitten alettiin koota sitä laukkaa ihan äärimmilleen. Se on myös yksi meikäläisen bravuureista, minähän pystyn laukkaamaan melkein paikallani jos tarve vaatii (ja sattuu kiinnostamaan). Siitä on helppo pyörähtää sitten puolipiruetti tai täysipiruetti ympäri tai vaikka kaksikin, jos niikseen tulee. Luulin olevani eteväkin siinä puuhassa, mutta kuulemma se piruetin keskikohtana oleva takajalka seilaa ihan missä sattuu ja piruetti ei ole kunnolla keskitetty. No totta hitossa se seilaa jos ratsastajan omat ketarat ei pysy paikoillaan ja käsi vispaa kuin yleiskone! Stana, yrittäkää itse!

Valmentajalla on oikeasti pelisilmää, kun se huomasi että meikäläisen korvat painuu niskaa myöten ja mäkerrän kuolainta hampaillani ja tajusi että nyt ei kaikki ole ok. No ei TO-DEL-LA-KAAN ole. Se olikin noin millin päässä, etten alkanut protestoida ihan oikeasti, siinä olisi sitten lentänyt jo muukin kuin hiekka kavioista ja sylki valkun suusta, voin kertoa.
Piruettiharkat sikseen, vähän vapaammassa muodossa eteenpäin vauhdilla ja ratsastajalle syiden ja seurausten selitys. Uusi yritys toimi vähän paremmin, avut tuli ainakin jo vähän sinne päin ja muutenkin tuntuma oli vakaampi. Minua vain ei oikein napannut polkea sitä piruettia, ei tässä mitään lastentarhanopettajia olla. Jos ratsastaja ei osaa, niin alkeiskurssille sitten takaisin ja raajat hallintaan. Sitten vasta meikäläisen selkään, sanon minä. Eikä siitä sitten mitään loistopiruettia tullut sittenkään.
Valmentaja käski sitten ratsastajan alas selästä, veti itse potan päähänsä ja kiipesi kyytiin. Ei se ole valmentaja turhan takia, heti oli paljon varmemmat otteet ja niin me saimmekin aikaiseksi todella nätin piruetin. Meikäläisenkin korvat alkoivat taas sojottaa oikeaan suuntaan, konstikos se tällaisen ratsastajan kanssa on vääntää juttuja.

Vielä kerran kokeiltiin sitä puolipiruettia ratsastajankin kanssa ja tällä kertaa se meni kaikkien pitkällisten selitysten jälkeen jo paremmin. Kai se raukka vaan jännitti sitä piruettia itse ja kun ei se ole mulla montaa kertaa ratsastanutkaan. No mä tunnustan että mä olin kans vähän höveli ja tein kiltisti vähän sinnepäin. Ihan hyvä siitä tuli, sain taputukset ja vapaat ohjat.

Siinähän sitä olikin jo yhdeksi kerraksi riittämiin, joten ratsastaja tuli alas, löysäsi satulan ja lähdimme vähän jäähdyttelemään metsän siimekseen. Sitten oli vuorossa pesu ja plankkaus, sen verran oli hikeäkin pukannut pintaan ja kenttä pöllynnyt, että pesu oli ihan paikallaan.