Bazyli tarinoi

Tällä kertaa virtuaalista kynää kavioissaan pitää wielkopolskiori Bazyli Ion.

-----
Ah, kenttäratsastus, tuo ratsastuslajien kuningas, sanovat! Meikäläisen suku kuulemma edellyttää lahjakkuutta just tässä lajissa ja mikäs siinä, meikäläiselle sopii kyllä esteiden yli hyppely ja muu ratsastushomma. Lahjakkuudesta en tiedä, mutta intoa piisaa. Ratsastajan mielestä joskus vähän liikaakin, mutta se olkoon hänen mielipiteensä.

Eräänä sumuisena aamuna minut sitten narrattiin trailerin kyytiin. Joo, mä kyllä tunnustan että trailerit eivät ole minun suosikkeja, mutta porkkanoiden perässä piti nyt kuitenkin mennä. Mikäs siinä, jos saa taputuksia ja porkkanoita ja matkan ajaksi vielä heinää. Ehkä sen kärsii, kunhan ei tavaksi tule. Ajomatka ei ollut pitkä vaan kohta jo minua lastattiin ulos traikusta. Ihan vieras paikka ja muitakin hevosia maisemissa. Mitähän minun päänmenoksi tällä kertaa on kaavailtu?

Se oli kuulemma maastoesterataharjoitukset. Hoitaja riisui minulta kuljetusvermeet pois ja talutteli ja sitten vähän aikaa juoksuttikin. Ratsstajaa ei näkynyt missään, oli kuulemma muiden ratsastajien kanssa kuuntelemassa ohjeistusta radalle ja kiertämässä sitä läpi. Sillä aikaa hoitaja alkoi sitten kasata varusteita meikäläisen niskaan: maastoestekuolaimet, maastoestesatula, maastoesterintaremmi, maastoestesuojat, maastoestepaketointi häntään, maastohokit kenkiin. Kyllä vanha kettu tietää, mitä tämä tarkoittaa! Aloin olla jo täpinöissäni, siitä onkin tovi aikaa kun viimeksi on päästelty ihan oikealla maastoesteradalla.

Ratsastajakin ilmestyi maisemiin, kuunteli vielä valmentajalta viimeiset ohjeet ja hoitajalta meikäläisen päivän fiiliksen. Hoitaja oli verrytellyt minua jo selästäkin käsin, mutta ratsastajan kanssa kokeiltiin vielä viimeiset hienosäädöt ja pari hyppyä verryttelykentällä. Vielä ennen lähtökarsinaa hoitaja lääppi meikäläisen jalat ja mahanalusen sillä liukutöhnällä, mikä kuulemma estää jäämästä esteeseen kiinni. Se vähän loukkaa meikäläisen itseluottamusta, ettäkö jäisin esteeseen kiinni vaikka niiden yli on tarkoitus nimenomaan hypätä? Mutta menköön, on sitä joskus nuorena tullut tehtyä joitain kuperkeikkoja maastossa. Ja niiden rasvojen kanssa näyttää tosi-pro-kenttähevoselta.

Lähtökarsinasta saimme sitten lähtöluvan kun edellinen ratsukko oli mennyt jo menojaan. Aluksi oli pidempi laukkapätkä, jossa sai päästellä kelpo faarttia, ratsastaja antoi minun mennä, mutta kun se sitten alkoi vähän kokoilemaan meikäläistä, niin sehän tiesi ensimmäistä estettä. Eka este oli helppo, iso tukki vain, ei kovin korkea eikä pitkä, mutta leveyttä piisasi, että siitä oli suorastaan mahdotonta mennä edes ohitse. Eikä siihen mennyt kuin vilaus, kun se oli hypätty.

Seuraavalle esteelle ratsastaja kokosi minua entistä enemmän. Se tietää yleensä sitä, että edessä on jotain haastavampaa. Jep, se perinteinen vesiansa, ensin hyppy tukkipinon yli veteen, sitten muutama askel vedessä, hyppy vedessä olevan esteen yli ja sitten rannalle ja siellä vielä hyppy. Kait siinä olisi ollut joku helpompi ja hitaampi reitti, mutta ratsastaja päätti vetää suorinta mahdollista. Näitä on nähty eikä vesi ole meikäläiselle ongelma. Kieli keskellä suuta siinä vain on mentävä, niin meikäläisen kuin ratsastajankin. Ihan ei homma toiminut, tulin vedestä ylös vähän liian lähelle sitä vikaa estettä ja jouduin tekemään kunnon ponkaisun melkein suoraan ylöspäin, että selvisin siitä esteestä. Onneksi se ei ollut ihan maksimikorkeudessa. Ratsastaja taputti minua kaulalle. Juu kato, kyllä me tästä selvitään.

Kolmas este oli sellainen helppo vesihauta, pituutta oli muttei korkeutta. Neljännelle esteelle taas vähän himmailtiin, siellä oli tulossa jälleen sarjaestettä, ensin pari porrasta ja niiden jälkeen pensasaita ja sitten vielä semmoinen tosi kapea tukki. Hitsiläinen, siinä jos oli sentinkin vinossa, niin vähintään ratsastajan varpaat olisivat tuupanneet sivulipun nurin. Neljännen esteen jälkeen tuli taas vähän pidempi pätkä ilman esteitä, ratsastaja antoi minun mennä vähän omaa tahtiani, ei alkanut säätää nopeutta siinä kesken kaiken.

Kuudes este oli just sellainen mistä en pidä, semmoinen että on este ja sen päällä sitten jotain ylärakennelmaa. Ihan kuin pitäisi hypätä jostain aukosta sisään. Hyppään ne aina melkein pää etujalkojen välissä. En tiedä lohduttaako se paljon, että ratsastajahan siinä hypyssä ylimpänä on, että jos osutaan johonkin, niin ratsastaja siellä ensimmäisenä kipeätä saa. Ja tämä este näytti pahalta, se oli niin leveä, että se hypättävä aukko näytti kamalan matalalta vaikkei se oikeastaan sitten ollutkaan. Hyppäsin tosi varovaisesti, epäröin kovasti koko estettä, mutta raipannapsaus lavalle muistutti, että siitä on mentävä. Haluan kuitenkin huomauttaa, etten todellakaan ole samaa mieltä asiasta.

Seiskaesteellä oli taas vettä, tällä kertaa kaksi kapeaa lankkuestettä vedessä. Ei sinänsä siis mitään vaikeaa tai ennennäkemätöntä, mutta tarkkana sai taas mennä ja onhan se vedestä ponnistaminen vähän raskasta aina. Toinen hyppy menikin vähän kehnosti, kompuroin hieman ponnistuksessa, mutta yli mentiin kuitenkin. Alastulossakin oli sanomista, kun ratsastaja keikkui satulassa miten sattui, oli raukka hukannut toisen jalustimensa tuossa rytäkässä ja alastulossa tuli sitten vähän pahasti kaulalle. Hyvä etten keikahtanut turvalleni, mutta onnistuin kompuroimaan siitä eteenpäin. Ratsastajakin pääsi takaisin tasapainoon ja sai jalustimensa taas kuriin. Taputuksien ja kehujen kanssa jatkettiin eteenpäin.

Onneksi kasieste oli taas helppo, ihan simppeli portti, korkeutta sillä kyllä oli, mutta muuten ihan kevyttä kauraa. Siitä mentiin hienosti ylitse. Ysiesteellä oli heinäpaaleja ja pari kulmaestettä, joiden kanssa pitää aina olla tarkka. Ratsastaja päätti ottaa pidemmän, mutta helpomman reitin, kierrettin vähän puiden välistä ja hypättiin helpommat sarjat. Kymppieste oli iso pensasaita, johon sai ponnistaa ihan tosissaan, oli korkeutta ja pituutta sen verran.

Sitten olikin vuorossa enää maalilinja. Ratsastaja kannusti minua vielä kunnon loppukiriin ja vaikka myönnänkin olleeni hieman väsähtänyt hyppyjen jälkeen, niin tokihan sitä vielä irtoaa vauhtiakin. Eikä sitä väsähtämistäkään kannata liioitella, sitä on tullut hypeltyä pidempiäkin ratoja eikä tunnu vielä missään. Ja lisäksi tämä oli kesän ensimmäinen kunnon maastoestetreeni, niin että ihmekös tuo, jos on vähän rapakunnossa?

Mutta joo, ehjin nahoin selvittiin ja kuulemma tavoiteajassa. Ratsastaja oli kovin tyytyväinen minuun, taputteli, kehui ja syötti porkkanoita. Me ollaan kova tiimi tuon ratsastajan kanssa.