Carita tarinoi

Heipä vain, olen Carita, viralliselta nimeltäni Abriko Chariat. Nuo ihmiset tahtovat aina hienostella nimien kanssa, mutta Caritaksi minua sanotaan. Olen jo kypsään ikään ehtinyt arabialaistamma, mutta silti edelleen nuorekas kuin mikä. Ikähän on vain numeroita, sanovat.

Njoo, meikäläisen historia alkaa tammikuusta 2010, synnyin silloin. Varsa-aika sujui mukavasti kun oli paljon suunnilleen samanikäistä nujuamisseuraa. Äiteeltä tahtoi palaa joskus hermo meikäläisen kanssa, kun en ollut hetkeäkään aloillani. Tosin olin äidin eka varsa, toisen varsan kanssa sekin osasi ottaa jo rennommin. Äiti oli vähän mustasukkainenkin minusta, ei aina tahtonut päästää ihmisiäkään ihan lähelle vaikka minä en ihmisiä pelännyt ollenkaan.
Sitten eräänä päivänä huomasin, ettei äiteetä ollut missään, kavereita oli kyllä iso lauma mutta äiti oli hukassa. Vieroitetaan, sanoivat ihmiset. Edelleen sain riekkua kavereiden kanssa isolla laitumella, joten sinänsä ei tullut olo yksinäiseksi. Ja ruokaakin piisasi, siitä pitivät ihmiset huolen.

Parivuotiaana sitten alettiin sovitella satulaa selkään ja kuolaimia suuhun. Meikälikka on ollut aina kauhean utelias kaiken uuden suhteen (se äiteetäkin hirvitti joskus, kun tervejärkisen hevosen pitäisi juosta karkuun eikä jäädä katselemaan kaikkia pelottavia asioita), niin että se oli aluksi tosi jännää, mutta totuin niihin varusteisiin nopeasti. Sit meinasikin tulla totaalinen tenkkapoo, kun sinne satulan päälle alkoi joku ihminen kingetä istumaan! Olinhan minä nähnyt muita hevosia, joilla on satulat ja ihmiset selässä, mutta että minullekin?! Ei se pelottavaa ollut, mutta outoa, perinjuurin outoa.

Miksi muka noin aikaisin alettiin ratsastaa, kun monien muiden ratsun ura alkaa vasta joskus kolmi- tai nelivuotiaana? No homman nimi oli se, että musta yritettiin tehdä laukkaratsua ja niiden pitää aloittaa kilpaileminenkin heti kolmivuotiaana. Minä kun olin jo niin isokokoinen ja hyvin kehittynyt nuorena, niin päättivät alkaa treenailla heti kolmivuotiskauden alkuun. Ja mikäs siinä, pääsi juoksemaan radalle muiden kanssa ja se jos mikä oli hauskaa. Varsinkin se muiden päihittäminen oli hauskaa, tylsempää oli se kun ratsastaja pidätteli meikäläistä muiden rinnalla. Ei saa väsyttää muka itseään, kissan villat...

Sit tuli ne ekat kisat. Muistan sen päivän kuin eilisen vaikka siitä on monta, monta VHKR-vuotta jo aikaa. Heti aamusta meikäläinen kyörättiin kaverien ja muutaman vieraammankin hevosen kanssa kuljetusautoon ja sit lähdettiin. Mä en oikein tykännyt silloin kuljetusautoista ja olinkin vähän hermona vaikkei se ollut edes eka kerta kun olin kuljetuksessa.
Ja oikeastaan haluaisin kyllä unohtaa ne ekat kisat myös, koska ne meni ihan penkin alle. Siellä oli niin paljon kaikkea, vieraita hevosia ja ihan outo ratakin juosta, keskity siinä sitten juoksemiseen! Jäin melkein viimeiseksi mutta silti tuo omistajatäti vaan taputteli ja syötti porkkanoita ja sanoi että ihan hyvät ekat kisat kun juoksin jotakuinkin oikeaan suuntaan koko ajan.

Sitten kun mentiin seuraaviin kisoihin, niin totesin, että hei, tää onkin ihan tuttu juttu, mutta jos tällä kertaa sit vaikka juostaisiin. Ja mähän juoksin ja pesin koko muun sakin! Omistajatädit ei olleet pysyä nahoissaan sit sen kisan jälkeen, ne halaili toisiaan ja mua ja mun ratsastajaa ja kaikkia ympärillä olevia. Ihan oli lepakoita tapulissa.

Ja sitten mut vietiin seuraaviin kisoihin ja mä voitin ja sit seuraaviin ja mä taas voitin ja voitin ihan kaikki... No, ikävä kyllä en voi ihan tuohon sävyyn kertoilla kisahistoriaani, mutta kyllä mä voitin vielä kolmivuotiaana toisekin kerran ja sit pääsin nelivuotiaana aloittamaan vaikeammalta tasolta. Silloin piti sit tunnustaa, että nyt on muut parempia. Ne juoksi ihan järjettömän kovaa! Kyllä mä nyt yritin niille pistää kampoihin minkä parhaani taisin, mutta aina joku riivatun lentokavio kiri mun ohi, jos ei muuten niin sitten just ennen maalia. On muuten harvinaisen ärsyttävää, voin kertoa!

Sit mua ei oikeastaan enää kiinnostanut hirveästi koko touhu ja mä sain vähän lomaa. Olin jonkin aikaa ihan vaan laitumella muitten kanssa, mikä oli kivaa ja sitten alettiin ratsastella taas vähän kerrallaan. Vielä mut pari kertaa raijattiin radalle ja mulla oli kyllä ihan intoakin juosta, mutten edelleenkään pärjännyt niille parhaille. Sitten noi ihmiset ynnäili vähän aikaa mun statistiikkoja ja voittosummia ja katseli kalenteria ja kisalähtöjä ja totesi, että mä pääsen eläkkeelle.

No hei, mä olin viisivuotias ja eläkkeellä. Luulin ihan vakavissani että nyt mä pääsen loppuiäkseni kaikkien kavereitten kanssa elbaamaan laitumelle. Aluksi kyllä pääsinkin, mutta sitten alkoivat ihmiset taas esitellä satulaa ja suitsia mulle. Hei c'moon, mä olen nyt eläkkeellä, ei mitään työnteolta haisevaa! Ne ei taas arvostaneet mun mielipidettä.

Sitten se uusi satula oli ihan erinäköinen ja kokoinen kuin edellinen satula ja ratsastuskin tapahtui leikkikehässä, sillä samalla aidatulla kärpäsenläjän kokoisella alueella, jossa mä aluksi opettelin sitä ratsastushommaa. Pari kunnon laukka-askelta kun ottaa, niin johan siinä aidat rytisee. Mut eheiii, en mä laukkaamaan päässyt. Me köpsyteltiin käyntiä ja harjoiteltiin pysähtymisiä ja mua käänneltiin ja väänneltiin sinne tänne. Ihan sai mennä kieli keskellä suuta, kun ei koskaan tiennyt että mitä se ratsastaja siellä selässä saa seuraavaksi päähänsä multa pyytää. Mutta koska ratsatuksen jälkeen pääsi aina kavereiden kanssa tarhailemaan ja sai porkkanoita ja rapsuttelua, niin oli mulla ihan hyvät syyt yrittää olla mahdollisimman mieliksi.

Sitten joskus harjoiteltiin ravijuttujakin ja eräänä päivänä se ratsastaja pyysi laukkaa. Vanhat tavat iski selkäytimestä takaisin ja meikälikka lähti kuin tykin suusta parasta vauhtiaan. Ja pah, selästä tulee heti komento, että nyt hiljempaa. Voi huokaus, ei tää ollutkaan niin yksinkertainen juttu kuin mä pienissä aivoissani kuvittelin. Mä hoksasin kyllä aika nopeasti, että täällä kärpäsläjäaitauksessa ei kaahata vaan kun pyydetään laukkaa, niin sitten laukataan nätisti ja tehdään kaikenmaailman kiemuroita ja vaikka mitä. Ratsastajan mielikuvitus on kyllä tosi vilkas kun pitää keksiä uusia jumppaliikkeitä meikäläisen pään menoksi.

Se oli vaan sellaista harrasteluratsastelua, ei mua ole viety mihinkään kisoihin vaikka kotona taivutellaan kyllä niin että joogagurutkin tulisi kateelliseksi jos vain näkisivät miten hienosti mä väännän itseni vaikka solmuun. Tämmöisen kuviokellunnan lisäksi ollaan harjoiteltu hyppäämistä, sellaisia pikkuisia esteitä ollaan menty ja tietysti lorvittu maastossa vaikka kuinka paljon. Mä sitten rakastan sitä, kun pääsee pois sieltä kärpäsläjäaitauksesta ja köpötellään kaikessa rauhassa pitkin maita ja mantuja. Ratsastajakin heittää ohjat löysiksi eikä patistele mua mihinkään suuntaan, me vaan mennään eteenpäin minne nenä osoittaa. Usein on kavereitakin mukana ja vaikka aina joku kaahopää on hirveän täpinöissään, niin mä otan lunkisti. Laukkapätkät on vähän tiukkoja tilanteita mulle, aina tulee muistoja mieleen niiltä laukkaradoilta ja voittajakehistä ja tekisi niin mieli painaa kaasu pohjaan. Koitin mä kerran, mutta sen kurinpalautuksen jälkeen olen kyllä sisäistänyt, että parempi vaan nöpötellä pikkulaukkaa. Ei tule sanomista.

(En ole koskaan kirjoittanut mitään hevosen tai muunkaan eläimen näkökulmasta, joten olkaa armollisia. Ja vastoin kirjoittajatietoa, tämän on kirjoittanut S, tosin Ginin ideasta.)