Miten luovutaan kasvatusrodusta?

Kirjoitin alkusyksyllä parikin tekstiä, joissa ruodin kasvatusrodun käsitettä: mikä on kasvatusrotu, mikä on jokin muu rotu ja miten jostakin rodusta tulee kasvatusrotu (Mikä on kasvatusrotu, Ionicin kasvatusrotujen historia). Mutta se jäi käsittelemättä lähes kokonaan, että miten kasvatusrodusta hankkiudutaan eroon.

Historia-postaus kertoi selkeästi, että Ionicin pitkän taipaleen aikana kasvatusrodut ovat vaihdelleet varsin paljon. Niitä on tullut ja mennyt ja samaa tapahtuu nytkin, viimeisenä poistolistalla ovat olleet kladrubit. Tästä huolimatta en ole koskaan pysähtynyt tarkemmin miettimään sitä, että miksi jollekin rodulle käy näin ja mitä sitten tehdään.

Miksi?

Syy on yleensä yksinkertainen: ei nappaa vain enää. Jokin rotu vain lakkaa kiinnostamasta niin paljon, että sen kasvatukseen haluaisi uhrata mitenkään suuresti aikaansa. Joskus syy voi olla sekin, että kasvatus alkaa vaikeutua perinteisistä syistä: kanta on liian pieni, hevoset pitkäsukuisia ja sukua toisilleen, ja muilta harrastajilta ei löydy ainakaan sopivia yksilöitä. Kun tähän yhdistää vielä vaikkapa kuvapulan, voi melkein kuulla oven käyvän jo.

Ei se silti helppoa ole päättää luopuvansa jostakin rodusta. Kokemus on osoittanut, että motivaatio rotua kohtaan voi olla taannehtivaa. Historiasta löytyy kasoittain esimerkkejä roduista, joista luovuttiin jossain vaiheessa ja sitten ne luikertelivat taas takaisin, jos nyt oli ehtinyt edes kadota Ionicista kokonaan. Tämän huono puoli on se, että siinä eroonpääsy-vimmassa tuli helposti myytyä ja lopetettua hevosia, joista olisi ollut paljonkin iloa kun rotu taas palasi. Siksi olen hyvin varovainen tekemään mitään hätiköityjä äkkiliikkeitä.

Roduissa on myös eroja sen suhteen, että toisesta luopuminen ei tunnu missään ja toisen kohdalla taas jahkailen ja jahkailen raaskimatta tehdä päätöstä mihinkään suuntaan. Tähän on monia syitä. Kladrubien kohdalla luopumisprosessi oli pitkä ja tuskallinen, koska olin kasvattanut rotua jo melko kauan ja tallista löytyi paitsi omia sukuja, myös muiden vanhojen kasvattajien sukuja ja hevosia. Tällaisesta hevoslaumasta luopuminen tuntuu petturuudelta ja pyhäinhäväistykseltä. Onneksi löysin laumalle hyvän ostajan, se helpotti paljon ja oli iloinen yllätys. 

Ymmärrän silti todella hyvin ihmisiä, jotka jättävät hevosia "ulkomaille" roikkumaan, tuodakseen ne takaisin sitten jos alkaa taas kiinnostaa. Joskus kiusaus samaan on suuri, mutta toisaalta minua ärsyttää ja stressaa juuri tuollainen asioiden jääminen roikkumaan, ilman selkeätä loppua (tai jatkoa, jos siihen päädyn).

Friisiläisen tilanne on taas hyvin toisenlainen, vaikka siitäkin olen periaatteessa päättänyt luopua. Niitä ei ole koskaan ollut mitenkään paljon eikä niissä juurikaan ole omia sukulinjoja. Pari omaa tuontihevosta ei vielä nimittäin sukulinjaa tee. Rotu on periaatteessa kiinnostava ja kuvapulaa ei ole, mutta jotenkin vain ei silti innosta niin paljon. Toisaalta: voin ihan hyvin jättää friisiläiset roikkumaan Ioniciin. Niitä on vain muutama hevonen, ei suurta määrää lainkaan ja tarvittaessa ulkopuolelta löytyy tammoja ja oreja jalostuskäyttöön, jos haluan vielä kerran teettää varsan tai pari.

Viimeisimmän luopumisajatuksen otsikkona voisi olla "Mitä minä olen taas ajatellut", nimittäin taannoin wielkopolskeja läpi peratessani tulin miettineeksi, että mitä varten minä sitä edes olen alkanut koskaan kasvattaa. Wielkopolski on vähän kuin puoliverinen, mutta triplasti vaikeammilla nimillä. En tiedä vielä mitä aion wielkopolskien kanssa, koska kyseessä voi olla ohimenevä ajatus ja löydän sen rodun idean taas myöhemmin.

Miten?

Ihan ensimmäiseksi vedän henkeä enkä tee mitään. Kuten sanoin, motivaatiopula voi olla ohimenevää. Pari vuotta ei Ionicin kanssa tunnu vielä missään, joten sen verran ainakin katselen. Kun rotu tulee "kierrossa" seuraavan kerran kohdalle, tunnustelen fiilistä uudemman kerran: vieläkö jaksaisi, kiinnostaako sittenkin, onko kasvattilistalla jotakin kivoja varsoja tulossa, mitä jos keksin uusia hevosia tai etsin vanhoille kuvia? Löytyykö rotua muilta, voisiko niitä käyttää hyväksi jalostuksessa?

Jos vastaus kaikkiin on "ei" ja muutenkaan ei napostele, pitäisi varmaan oikeasti tehdä jotakin sen luopumisen suhteen. Historian tuntien: olen edelleen varovainen. Saatan lopettaa vanhempia hevosia, joilla on jo varsa. Saatan yrittää myydä joitain yksilöitä, mutta meidän karvapallojen kohdalla se on aina vaikeata ja jos hevosia on paljon, se on aika epätoivoista.

Myönnän, että olen todella huono lopettamaan hevosia, joilla ei ole varsoja. Orien kohdalla voi vielä vedota siihen, että pakastetta saa vaikka vuosien päästä, mutta tammoja en ole sortunut herättämään uudelleen eloon (vaikka joskus on sekin käynyt mielessä), nimittäin siinä tapauksessa että innostunkin rodusta uudestaan. Mutta aikaa myöten ne hevoset nyt vain pitää lopettaa, koska jos ne jäävät roikkumaan, tulee jossain vaiheessa kuitenkin vastustamaton halu teettää kuitenkin vielä "varsa tai pari", vaikkei niin kiinnostaisikaan.

– S