Tästä on kirjoiteltu aikaisemminkin, mutten tähän hätään löydä aiempaa tekstiä mistään. Joka tapauksessa aiheesta kirjoitellaan myös ht.netissä säännöllisinä väliajoin, miten ennen olivat ihmiset kivempia, hevosilla ei kisattu, ulkoasut olivat vähän mitä sattuu, oli hoitajia ja päiväkirjoja ja kaikki yleisesti ottaen paremmin.
Monessa yhteydessä olen todennut näin: aika kultaa muistot. Eivät asiat nyt niin paljon paremmin olleet aikaisemmin, toki toisella tavalla kuin nykyään enkä minä suinkaan pidä kaikista nykyisen virtuaalimaailman kotkotuksista. Ja minulta sentään luulisi löytyvän jonkinlaista näkökulmaa asiaan kun olen tätä puuhaa katsellut yli kymmenen vuotta jossain määrin säännöllisesti.
Muun muassa en kaipaa seuraavia asioita muinaisilta ajoilta:
- Expage-tallit ja sivut (enkä varsinkaan niitä animaatioita, suoralinkitystä, taustamusiikkeja)
- hevosia täysin naurettavilla tiedoilla, pahoja puutteita rotutiedoissa (170-senttiseen hiirakkoon arabiin on tullut joskus törmättyä, mutta toisaalta onhan tuollaisia talleja vieläkin, itse vain tajuan pysytellä pois niiltä oman mielenterveyteni tähden)
- kasvatustoiminnan vähäisyys ja sekalaisuus
- laukkatoiminnan lähes täydellinen puute
- järjestäytymättömyys (en keksi oikeastaan yhtään asiaa, minkä nykymuotoinen VRL olisi tehnyt huonommaksi)
- kehykset, varsinkin järjettömät iframe-viritykset
Mitä vanhoilta ajoilta sitten voisi palautella mieliin?
- puuttuvan tai erittäin lepsun kilpailuttamisen
- kilpailutulosten lähes täydellisen ignoroinnin
- kevyemmät, yksinkertaisemmat ulkoasut (ei silti kehyksiä!)
- laatuarvostelupalkintojen lähes totaalisen puutteen
- lyhyemmät ja ytimekkäämmät luonnekuvaukset, enemmän variaatiota (ks. edellinen luukku)
lauantaina, joulukuuta 10, 2011
perjantaina, joulukuuta 09, 2011
Joulukalenterin luukku 9: kiltteys valtaa ylaa
Olen toiminut taas taukoilujen jälkeen YLAn tuomarina luokkia vaihdellen. Kuluneen vuoden aikana olen arvostellut täysiverisiä, puoliverisiä ja lämminverisiä eli rotuvalikoimaa ja hevosia on riittänyt, vaikka viimeisimmän tilaisuuden täysiveriluokissa oli peräti kolme hevosta. Luonnekuvauksia on tullut luettua läpi sen verran, että voin väittää tietäväni aiheesta jotakin.
Yksi asia on alkanut erityisesti pistää silmään: kiltteys. Hevoset ovat kautta linjan kilttejä tai ainakin suht hyvätapaisia. Juuri niin, sellaisia soveliaita kilpahevosia, eivät mitään ihan aloittelijoiden ratsastettavissa olevia lussuja, mutta kokeneemman alla kuuliaisia, tottelevaisia, sopivan säpäköitä ja loistavia omassa lajissaan. Puhumattakaan nyt siitä, että ovat kovin rauhallisia kisapaikoilla ja kuljetuksissa. Ei stressiä, ei syömättömyyttä, ei nirsoilua, sellainen kun käy mahan ja kisakunnon päälle.
Tälle on luonnollisesti selitys: kilpaileminen. YLAan tuodaan mielellään sellaisia hevosia, jotka on kilpailtu jalattomiksi jo hyvissä ajoin ennen nelivuotissyntymäpäivää (minun henkilökohtainen mielipide, ei YLA-tuomari-Virginian mielipide), joten vaatiihan se tietysti hevoselta jossain määrin nöyrää luonnetta ja hyvää ratsastettavuutta sekä muuta soveliaisuutta kilpailemiseen.
YLAssa ei saa rokottaa kisakalenterin epärealistisuudesta eikä hevosen liiallisesta kiltteydestä edes niiden täysiveriorien kohdalla. Toisaalta realistisuus- ja koulutustasopisteisiin vaikuttaa alentavasti se, että hevosen koulutustaso on epärealistisen korkea, jos se on hankala tai suorastaan mahdoton ratsastettava tai että huolimatta ankarasta kisa- ja kuljetusstressistä, hevosella on 68 sijoitusta ja 1347 kisaa.
Kisaamisen ihannointi vaikuttaa siis luonnekuvauksiin yksipuolistavasti. Ja YLA-tuomariin se vaikuttaa unettavasti. Kun huomaa ajattelevansa uuden hevosen kohdalla jotakuinkin näin: "Jos tää kaakki on nyt taas kiva ratsastettava ja ihan huippu jossain lajissa ja kaikki muut kliseet samassa kasassa, niin mä en kyllä ala...", on syytä miettiä, onko vika vain tyhmässä puusilmä-tuomarissa vai siinä, että hevosten luonteet ovat lautta linjan toistensa kopioita, on vain sanottu sama asia eri sanoilla.
Mihin ovat kadonneet ne kipenöivän kiukkuiset nelijalkaiset tappajat, joita ei saa edes tallista ulos ilman henkilövahinkoja, saati sitten kisakentille? Missä ovat ne rauhalliset, alati luotettavat mussukat, jotka eivät loista kisakentillä, mutta kylläkin alkeiskurssien rakastetuimpina luottoratsuina? Ja ne kaikki muut siltä väliltä, ne jotka eivät ole huippukisaratsuja?
Niin, siellähän ne ovat toki, virtuaalisten ratsastuskoulujen harvalukuisessa joukossa. Niillä ei ehkä kilpailla eikä rakennekuva ole välttämätön, suvusta ei ole tietoakaan, saati sitten varsoista, mutta niissä on jotain persoonallista. Ei niillä YLAssa ole mitään saumaa, kun siellä loistavat ne kiltit kisatykit. Huoh.
Yksi asia on alkanut erityisesti pistää silmään: kiltteys. Hevoset ovat kautta linjan kilttejä tai ainakin suht hyvätapaisia. Juuri niin, sellaisia soveliaita kilpahevosia, eivät mitään ihan aloittelijoiden ratsastettavissa olevia lussuja, mutta kokeneemman alla kuuliaisia, tottelevaisia, sopivan säpäköitä ja loistavia omassa lajissaan. Puhumattakaan nyt siitä, että ovat kovin rauhallisia kisapaikoilla ja kuljetuksissa. Ei stressiä, ei syömättömyyttä, ei nirsoilua, sellainen kun käy mahan ja kisakunnon päälle.
Tälle on luonnollisesti selitys: kilpaileminen. YLAan tuodaan mielellään sellaisia hevosia, jotka on kilpailtu jalattomiksi jo hyvissä ajoin ennen nelivuotissyntymäpäivää (minun henkilökohtainen mielipide, ei YLA-tuomari-Virginian mielipide), joten vaatiihan se tietysti hevoselta jossain määrin nöyrää luonnetta ja hyvää ratsastettavuutta sekä muuta soveliaisuutta kilpailemiseen.
YLAssa ei saa rokottaa kisakalenterin epärealistisuudesta eikä hevosen liiallisesta kiltteydestä edes niiden täysiveriorien kohdalla. Toisaalta realistisuus- ja koulutustasopisteisiin vaikuttaa alentavasti se, että hevosen koulutustaso on epärealistisen korkea, jos se on hankala tai suorastaan mahdoton ratsastettava tai että huolimatta ankarasta kisa- ja kuljetusstressistä, hevosella on 68 sijoitusta ja 1347 kisaa.
Kisaamisen ihannointi vaikuttaa siis luonnekuvauksiin yksipuolistavasti. Ja YLA-tuomariin se vaikuttaa unettavasti. Kun huomaa ajattelevansa uuden hevosen kohdalla jotakuinkin näin: "Jos tää kaakki on nyt taas kiva ratsastettava ja ihan huippu jossain lajissa ja kaikki muut kliseet samassa kasassa, niin mä en kyllä ala...", on syytä miettiä, onko vika vain tyhmässä puusilmä-tuomarissa vai siinä, että hevosten luonteet ovat lautta linjan toistensa kopioita, on vain sanottu sama asia eri sanoilla.
Mihin ovat kadonneet ne kipenöivän kiukkuiset nelijalkaiset tappajat, joita ei saa edes tallista ulos ilman henkilövahinkoja, saati sitten kisakentille? Missä ovat ne rauhalliset, alati luotettavat mussukat, jotka eivät loista kisakentillä, mutta kylläkin alkeiskurssien rakastetuimpina luottoratsuina? Ja ne kaikki muut siltä väliltä, ne jotka eivät ole huippukisaratsuja?
Niin, siellähän ne ovat toki, virtuaalisten ratsastuskoulujen harvalukuisessa joukossa. Niillä ei ehkä kilpailla eikä rakennekuva ole välttämätön, suvusta ei ole tietoakaan, saati sitten varsoista, mutta niissä on jotain persoonallista. Ei niillä YLAssa ole mitään saumaa, kun siellä loistavat ne kiltit kisatykit. Huoh.
torstaina, joulukuuta 08, 2011
Joulukalenterin luukku 8: upeita ahaltek-kuvia
Kuten sanottu, ahaltekeille on tullut paljon uusia kuvia. Koska S hoitaa nykyisin pääosan meidän kuvajutuista, oli siellä minulle tarjolla yllätyksiä. Kivoja yllätyksiä. Kiva yllätys on hieno kuva, joka ei välttämättä ole hieno rakennekuva tai rakennekuva lainkaan. Tässä muutamia poimintoja (joukossa on kyllä vanhempiakin kuvia, sanotaan siis vaikka että kyseessä on minun kuvasuosikkini).
Gin Azart: rakastan tämän päämerkkiä.
Gin Fedor: tässäkin on persoonallisuutta.
Gin Germogen: upea, upea pääkuva!
Gin Hypnos: tässä on oikeastaan kaikki kohdallaan. Erikoinen, kaunis väri, upea hevonen ja mahtava liikekuva.
Gin Pellegrino: yksi ehkä kauneimmista ahaltekeistä, joita olen koskaan nähnyt. Rotutyypillinen ja hoikka, muttei liioiteltu (vaikka pidän kyllä siitä liioitellustakin mallista).
Gin Velikij: toinen kaunis pääkuva.
Gin Alanija: on vain niin ihana kuva!
Gin Bolgarka: myös yksi kestosuosikkikuvistani.
Gin Gorica: taas näitä upeita pääkuvia.
Gin Grazhdanka: mikä laadusta puuttuu, se korvataan yleisellä kauneudella, sekä hevosen että liikkeen.
Gin Katenka: tuo silmä!
Gin Rashida: nuo korvat!
Gin Zelda: tuo väri!
Gin Azart: rakastan tämän päämerkkiä.
Gin Fedor: tässäkin on persoonallisuutta.
Gin Germogen: upea, upea pääkuva!
Gin Hypnos: tässä on oikeastaan kaikki kohdallaan. Erikoinen, kaunis väri, upea hevonen ja mahtava liikekuva.
Gin Pellegrino: yksi ehkä kauneimmista ahaltekeistä, joita olen koskaan nähnyt. Rotutyypillinen ja hoikka, muttei liioiteltu (vaikka pidän kyllä siitä liioitellustakin mallista).
Gin Velikij: toinen kaunis pääkuva.
Gin Alanija: on vain niin ihana kuva!
Gin Bolgarka: myös yksi kestosuosikkikuvistani.
Gin Gorica: taas näitä upeita pääkuvia.
Gin Grazhdanka: mikä laadusta puuttuu, se korvataan yleisellä kauneudella, sekä hevosen että liikkeen.
Gin Katenka: tuo silmä!
Gin Rashida: nuo korvat!
Gin Zelda: tuo väri!
keskiviikkona, joulukuuta 07, 2011
Joulukalenterin luukku 7: värinäyttelyt
Joskus muinoin, kun meillä on järjestetty näyttelyitä, on mukana ollut toisinaan ns. väriluokka, jonne on otettu rodusta riippumatta kaikki hevoset, jotka eivät ole ruunikoita, rautiaita, mustia tai kimoja. Siis ovat jotain erikoisvärisiä. Olen myöhemmin järjestänyt ht.netissä muutamat "väripikiksetkin".
Mikä tämä tämmöinen nyt siis on?
Ei ainakaan mikään virallinen luokka ja hevosten väreillehän ei ole olemassa mitään standardeja, joihin niitä verrattaisiin ja voittaja olisi sitten se, joka täyttää parhaiten oman värinsä standardin. Toisaalta en valitse voittajaa ihan puhtaasti omien mieltymysteni mukaankaan, koska tällöin voittaisi joka kerta se upea voikko tai hopeanruunivoikko tai samppanja.
Usein luokan voittaa se, jonka väri on erityisen "selkeä", ts. hyvin tyypillinen värinsä edustaja, jossa on näkyvillä kaikki kyseisen värin tunnusmerkit. Eräissä pitämissäni väripikanäyttelyissä voittajaksi selviytyi hiirakko quarter, jolla oli aivan erityisen selkeästi näkyvillä tummempi pää, jouhien kaksivärisyys ja jalkojen seepraraidoitus ja muutenkin se oli niin selvä hiirakko ettei olisi ollut varaa sekoittaa sitä mihinkään toiseen väriin.
Yleensä nämä tämmöiset luokat ovat pääasiassa itseni huvittamista varten, minä tykkään katsella minkä värisiä hevosia muilla ihmisillä on. Ehkä niistä on jotain apua myös osallistujille, koska kirjoitan yleensä muutaman sanan väristä ja saatan esimerkiksi kommentoida, että väri on tunnistettu väärin hevosen sivuilla (esimerkiksi sabino onkin kuvan perusteella frame tms).
Useimmiten väriluokkiini ovat tervetulleita myös piirroskuvalliset hevoset, jotka harmi kyllä ovat olleet hieman vähemmistössä. Piirtämällä itse saisi vaikka minkälaisia hopeansamppanjanpäistärikköjä, joista on suht turhaa etsiä netistä kuvia.
Ehkä sitä pitäisi taas jonain päivänä pitää väripikiksetkin...
Mikä tämä tämmöinen nyt siis on?
Ei ainakaan mikään virallinen luokka ja hevosten väreillehän ei ole olemassa mitään standardeja, joihin niitä verrattaisiin ja voittaja olisi sitten se, joka täyttää parhaiten oman värinsä standardin. Toisaalta en valitse voittajaa ihan puhtaasti omien mieltymysteni mukaankaan, koska tällöin voittaisi joka kerta se upea voikko tai hopeanruunivoikko tai samppanja.
Usein luokan voittaa se, jonka väri on erityisen "selkeä", ts. hyvin tyypillinen värinsä edustaja, jossa on näkyvillä kaikki kyseisen värin tunnusmerkit. Eräissä pitämissäni väripikanäyttelyissä voittajaksi selviytyi hiirakko quarter, jolla oli aivan erityisen selkeästi näkyvillä tummempi pää, jouhien kaksivärisyys ja jalkojen seepraraidoitus ja muutenkin se oli niin selvä hiirakko ettei olisi ollut varaa sekoittaa sitä mihinkään toiseen väriin.
Yleensä nämä tämmöiset luokat ovat pääasiassa itseni huvittamista varten, minä tykkään katsella minkä värisiä hevosia muilla ihmisillä on. Ehkä niistä on jotain apua myös osallistujille, koska kirjoitan yleensä muutaman sanan väristä ja saatan esimerkiksi kommentoida, että väri on tunnistettu väärin hevosen sivuilla (esimerkiksi sabino onkin kuvan perusteella frame tms).
Useimmiten väriluokkiini ovat tervetulleita myös piirroskuvalliset hevoset, jotka harmi kyllä ovat olleet hieman vähemmistössä. Piirtämällä itse saisi vaikka minkälaisia hopeansamppanjanpäistärikköjä, joista on suht turhaa etsiä netistä kuvia.
Ehkä sitä pitäisi taas jonain päivänä pitää väripikiksetkin...
tiistaina, joulukuuta 06, 2011
Joulukalenterin luukku 6: ahaltekien värit
Jatketaan taas väriaiheella, koska olen tässä viime päivinä päivittänyt ahaltekeille kuvia. Meidän tekkien kuvatilannehan on ollut pitkään aika onneton, kun (liian) iso osa hevosista on ollut ilman kuvia, joten nyt ajattelin vähän parannella tilannetta. Tässä vähäsen väritilastoa aiheesta.
TAMMAT (125 kuvallista tammaa)
ruunikkoja 40 kpl ~ 32%
mustia 7 kpl ~ 5,6%
rautiaita 14 kpl ~ 11,2%
ruunivoikkoja 27 kpl ~ 21,6%
mustanvoikkoja 8 kpl ~ 6,4%
voikkoja 7 kpl ~ 5,6%
perlinoja 12 kpl ~ 9,6%
smoky creameja 2 kpl ~ 1,6%
cremelloja 3 kpl ~ 2,4%
kimoja 8 kpl ~ 6,4%
ORIIT (86 kuvallista oria)
ruunikkoja 25 kpl ~ 29,1%
mustia 5 kpl ~ 5,8%
rautiaita 4 kpl ~ 4,7%
ruunivoikkoja 18 kpl ~ 20,9%
mustanvoikkoja 4 kpl ~ 4,7%
voikkoja 4 kpl ~ 4,7%
perlinoja 6 kpl ~ 7,0%
smoky creameja 3 kpl ~ 3,5%
cremelloja 5 kpl ~ 5,8%
kimoja 12 kpl ~ 14,0%
VÄRIRYHMITTÄIN
perusvärit (m, rn, rt): tammat 50,4% / oriit 39,5%
yksinkertaiset voikkovärit (rnvkko, vkko, mvkko): tammat 33,6% / oriit 30,2%
tuplavoikot (cre, perl, sc): tammat 13,6% / oriit 16,3%
kimot: tammat 6,4% / oriit 14,0%
KIMOJEN POHJAVÄRIT
ruunikko: tammat 1 kpl / oriit 4 kpl
musta: tammat 2 kpl / oriit 3 kpl
rautias: tammat 0 kpl / oriit 0 kpl
voikko: tammat 1 kpl / oriit 0 kpl
ruunivoikko: tammat 3 kpl / oriit 3 kpl
mustanvoikko: tammat 0 kpl / oriit 2 kpl
perlino: tammat 0 kpl / oriit 0 kpl
smoky cream: tammat 0 kpl / oriit 0 kpl
cremello: tammat 1 kpl / oriit 0 kpl
Mitä johtopäätöksiä noista luvuista nyt voi tehdä? No ainakin sen, että voikkovärejä on aika tuhottomasti, mutta sehän nyt ei ole ihme. Jos lasketaan kimojen pohjavärit mukaan, oreista 47,7% ja tammoista 51,2% ovat perusvärisiä, muilla on voikkogeeni matkassa. Oreissa siis hieman enemmän kuin puolet on voikkovärisiä!
Ruunikko ja ruunikkopohjaiset värit ovat jokaisessa väriryhmässä kärjessä, musta- ja rautiaspohjaiset värit ovat vähemmistönä. Näinhän se menee reaalimaailmassakin, jossa ruunikko on ahaltekin väreistä yleisin.
TAMMAT (125 kuvallista tammaa)
ruunikkoja 40 kpl ~ 32%
mustia 7 kpl ~ 5,6%
rautiaita 14 kpl ~ 11,2%
ruunivoikkoja 27 kpl ~ 21,6%
mustanvoikkoja 8 kpl ~ 6,4%
voikkoja 7 kpl ~ 5,6%
perlinoja 12 kpl ~ 9,6%
smoky creameja 2 kpl ~ 1,6%
cremelloja 3 kpl ~ 2,4%
kimoja 8 kpl ~ 6,4%
ORIIT (86 kuvallista oria)
ruunikkoja 25 kpl ~ 29,1%
mustia 5 kpl ~ 5,8%
rautiaita 4 kpl ~ 4,7%
ruunivoikkoja 18 kpl ~ 20,9%
mustanvoikkoja 4 kpl ~ 4,7%
voikkoja 4 kpl ~ 4,7%
perlinoja 6 kpl ~ 7,0%
smoky creameja 3 kpl ~ 3,5%
cremelloja 5 kpl ~ 5,8%
kimoja 12 kpl ~ 14,0%
VÄRIRYHMITTÄIN
perusvärit (m, rn, rt): tammat 50,4% / oriit 39,5%
yksinkertaiset voikkovärit (rnvkko, vkko, mvkko): tammat 33,6% / oriit 30,2%
tuplavoikot (cre, perl, sc): tammat 13,6% / oriit 16,3%
kimot: tammat 6,4% / oriit 14,0%
KIMOJEN POHJAVÄRIT
ruunikko: tammat 1 kpl / oriit 4 kpl
musta: tammat 2 kpl / oriit 3 kpl
rautias: tammat 0 kpl / oriit 0 kpl
voikko: tammat 1 kpl / oriit 0 kpl
ruunivoikko: tammat 3 kpl / oriit 3 kpl
mustanvoikko: tammat 0 kpl / oriit 2 kpl
perlino: tammat 0 kpl / oriit 0 kpl
smoky cream: tammat 0 kpl / oriit 0 kpl
cremello: tammat 1 kpl / oriit 0 kpl
Mitä johtopäätöksiä noista luvuista nyt voi tehdä? No ainakin sen, että voikkovärejä on aika tuhottomasti, mutta sehän nyt ei ole ihme. Jos lasketaan kimojen pohjavärit mukaan, oreista 47,7% ja tammoista 51,2% ovat perusvärisiä, muilla on voikkogeeni matkassa. Oreissa siis hieman enemmän kuin puolet on voikkovärisiä!
Ruunikko ja ruunikkopohjaiset värit ovat jokaisessa väriryhmässä kärjessä, musta- ja rautiaspohjaiset värit ovat vähemmistönä. Näinhän se menee reaalimaailmassakin, jossa ruunikko on ahaltekin väreistä yleisin.
maanantaina, joulukuuta 05, 2011
Joulukalenterin luukku 5: yksi talli, kaksi omistajaa
Ihme juttu, mutta emme ole koskaan kirjoittaneet erityisesti tästä aiheesta vaikka tässä on viitisen vuotta menty kahden omistajan voimin. Eri virtuaalifoorumeissa kysellään harva se päivä eri talleille kakkosomistajaa, mutten ole koskaan kuullut kenenkään sen paremmin kehuvan kuin moittivankaan kahden omistajan tilannetta. En siis tiedä miten tällaiset kahden käytännössä katsoen vieraan ihmisen pyörittämät tallit oikein toimivat kulissien takana. Jotenkin minulla on sellainen hatara käsitys, että kahden omistajan tallit toimisivat harvoin molempia tyydyttävällä tavalla, mutta se on vain käsitys. Faktoja minulla ei ole.
Meidän tilanne on kuitenkin ratkaisevalla tavalla erilainen, minulla ja S:llä on historiaa jo kauan ennen vuosituhannen vaihdetta, tutustuimme aivan muuta kautta kuin netissä tai virtuaalihevosten parissa. Itse asiassa asuimme jonkin aikaa jopa kämppäkavereina ja kolmannen kämppäkaverin pikkusisko oli Marinka, jonka vanhimmat harrastajat muistavat Marinean perustajana ja omistajana (enkä ole koskaan kiistänyt olleeni aika vahva takapiru, mitä tulee Marinean ulkoasuun, grafiikoihin, rotuvalintoihin, kasvatukseen ja erityisesti RBSH:n lanseeraukseen).
Tällöin myös S oli jossain määrin mukana virtuaalihevosharrastuksissa ja itsekin puljasi hevosaiheiden kanssa. Teimme paljon asioita yhdessä, koski se sitten reaali- tai virtuaalihevosia. Joten kun S astui Ionicin puikkoihin keväällä 2005, hän ei ollut suinkaan mikään keltanokka asioiden kanssa vaikka silloin vasta hyppäsi ekaa kertaa julkisesti "framille".
Ja sittenhän se jatkui sillä mallilla, että olemme jo monta vuotta pyörittäneet Ionicia ja S:n alunperin ideoimaa Gin Ahaltekiä yhdessä, tasavertaisina omistajina.
Käytännössä hoidamme päivityksiä aika lailla itsenäisesti, meillä on jonkinlainen task-lista, josta napsimme itsellemme hommia välttääksemme päällekkäisyydet. Varsinaiset tiedostot ovat meillä palvelimella, jossa niitä päivitämme ja sitten joskus ja jouluna ajamme päivitykset nettiin asti.
Lisäksi meillä on tallien tiedostot omilla koneillamme ja ainakin minulla myös ulkoisella kovalevyllä varmuuskopiona. Aikamoinen levyrikko saa tapahtua ja pari tulipaloa lisäksi, että tallien materiaalit katoaisivat tyystin.
Tärkeintä palvelimella on task-listan lisäksi meidän oma chattipalsta, jonka kautta lähetämme toisillemme viestejä ja toinen saa ne heti kun kirjautuu palvelimelle. Emme ole siis riippuvaisia siitä, että pitäisi olla samaan aikaan koneella ja pelkkä email on hieman kömpelö. Chatti onkin meidän "elämänlanka", jossa juttelemme, suunnittelemme, ideoimme, valitamme ja mitä tahansa muuta. Ilman sitä tästä ei tulisi mitään.
Toisaalta iso talli antaa molemmille omistajille tilaa leikkiä niillä asioilla, jotka itseä kiinnostaa. Pienemmällä, tiukemmin rajatulla tallilla se voisi olla huomattavasti vaikeampaa. Minua ei häiritse pätkän vertaa, jos S keksii meille lisää murgenhevosia ja kasvattaa niitä. Ja vaikka S kiristelee hampaitaan jokaiselle raudikoksi määritellylle hevoselle, voi hän silti nukkua rauhassa, koska tallilla on niin paljon muunkin värisiä hevosia.
Siitä huolimatta ei ole lainkaan vähäinen asia, että haluamme virtuaaliharrastukseltamme samoja asioita: rentoutta, monia rotuja ja kasvatusta kilpailemisen, arvostuksen ja laatuarvostelupalkintojen kustannuksella. Emme pystyisi puhaltamaan yhteen hiileen, jos toinen haluaisi kaksi kisahuorattua puoliveristä ja toinen kaksisataa pitkäsukuista ahaltekiä.
Meillä S vastaa pääosin kasvattien nimeämisestä ja kuvista, minä puolestani teen enimmät kasvatussuunnitelmat ja hevosten keksimisen, jos tosin jälkimmäisessä S saattaa avittaa nimien kanssa. Kasvateille yritämme tehdä sivuja molemmat, mutta kuten onnettomista kasvattilistoista näkee, se ei ole ollut kummankaan to-do-listalla ihan hirveän korkealla...
Kun nämä asiat (kommunikaatio, samat tavoitteet, tila) ovat kunnossa, kahden omistajan tilanne on maailman paras. Vuorotellen potkimme toisiamme eteenpäin, vuorotellen voimme jättää tallit toisen huostaan, kun itsellä on kiirettä. Vuorotellen saamme loistavia (pimeitä?!) ideoita, joita toinen kehittää eteenpäin. Rehellisesti sanoen luulen, että olisin ehkä lopettanut jossain vaiheessa tai ainakin tympääntynyt pahoin koko hommaan ilman S:ää.
Meidän tilanne on kuitenkin ratkaisevalla tavalla erilainen, minulla ja S:llä on historiaa jo kauan ennen vuosituhannen vaihdetta, tutustuimme aivan muuta kautta kuin netissä tai virtuaalihevosten parissa. Itse asiassa asuimme jonkin aikaa jopa kämppäkavereina ja kolmannen kämppäkaverin pikkusisko oli Marinka, jonka vanhimmat harrastajat muistavat Marinean perustajana ja omistajana (enkä ole koskaan kiistänyt olleeni aika vahva takapiru, mitä tulee Marinean ulkoasuun, grafiikoihin, rotuvalintoihin, kasvatukseen ja erityisesti RBSH:n lanseeraukseen).
Tällöin myös S oli jossain määrin mukana virtuaalihevosharrastuksissa ja itsekin puljasi hevosaiheiden kanssa. Teimme paljon asioita yhdessä, koski se sitten reaali- tai virtuaalihevosia. Joten kun S astui Ionicin puikkoihin keväällä 2005, hän ei ollut suinkaan mikään keltanokka asioiden kanssa vaikka silloin vasta hyppäsi ekaa kertaa julkisesti "framille".
Ja sittenhän se jatkui sillä mallilla, että olemme jo monta vuotta pyörittäneet Ionicia ja S:n alunperin ideoimaa Gin Ahaltekiä yhdessä, tasavertaisina omistajina.
Käytännössä hoidamme päivityksiä aika lailla itsenäisesti, meillä on jonkinlainen task-lista, josta napsimme itsellemme hommia välttääksemme päällekkäisyydet. Varsinaiset tiedostot ovat meillä palvelimella, jossa niitä päivitämme ja sitten joskus ja jouluna ajamme päivitykset nettiin asti.
Lisäksi meillä on tallien tiedostot omilla koneillamme ja ainakin minulla myös ulkoisella kovalevyllä varmuuskopiona. Aikamoinen levyrikko saa tapahtua ja pari tulipaloa lisäksi, että tallien materiaalit katoaisivat tyystin.
Tärkeintä palvelimella on task-listan lisäksi meidän oma chattipalsta, jonka kautta lähetämme toisillemme viestejä ja toinen saa ne heti kun kirjautuu palvelimelle. Emme ole siis riippuvaisia siitä, että pitäisi olla samaan aikaan koneella ja pelkkä email on hieman kömpelö. Chatti onkin meidän "elämänlanka", jossa juttelemme, suunnittelemme, ideoimme, valitamme ja mitä tahansa muuta. Ilman sitä tästä ei tulisi mitään.
Toisaalta iso talli antaa molemmille omistajille tilaa leikkiä niillä asioilla, jotka itseä kiinnostaa. Pienemmällä, tiukemmin rajatulla tallilla se voisi olla huomattavasti vaikeampaa. Minua ei häiritse pätkän vertaa, jos S keksii meille lisää murgenhevosia ja kasvattaa niitä. Ja vaikka S kiristelee hampaitaan jokaiselle raudikoksi määritellylle hevoselle, voi hän silti nukkua rauhassa, koska tallilla on niin paljon muunkin värisiä hevosia.
Siitä huolimatta ei ole lainkaan vähäinen asia, että haluamme virtuaaliharrastukseltamme samoja asioita: rentoutta, monia rotuja ja kasvatusta kilpailemisen, arvostuksen ja laatuarvostelupalkintojen kustannuksella. Emme pystyisi puhaltamaan yhteen hiileen, jos toinen haluaisi kaksi kisahuorattua puoliveristä ja toinen kaksisataa pitkäsukuista ahaltekiä.
Meillä S vastaa pääosin kasvattien nimeämisestä ja kuvista, minä puolestani teen enimmät kasvatussuunnitelmat ja hevosten keksimisen, jos tosin jälkimmäisessä S saattaa avittaa nimien kanssa. Kasvateille yritämme tehdä sivuja molemmat, mutta kuten onnettomista kasvattilistoista näkee, se ei ole ollut kummankaan to-do-listalla ihan hirveän korkealla...
Kun nämä asiat (kommunikaatio, samat tavoitteet, tila) ovat kunnossa, kahden omistajan tilanne on maailman paras. Vuorotellen potkimme toisiamme eteenpäin, vuorotellen voimme jättää tallit toisen huostaan, kun itsellä on kiirettä. Vuorotellen saamme loistavia (pimeitä?!) ideoita, joita toinen kehittää eteenpäin. Rehellisesti sanoen luulen, että olisin ehkä lopettanut jossain vaiheessa tai ainakin tympääntynyt pahoin koko hommaan ilman S:ää.
sunnuntaina, joulukuuta 04, 2011
Joulukalenterin luukku 4: IE NetRenderer
IE, tuo miespuolisten sivuntekijöiden päitä kaljuunnuttava kyhäelmä. Tuo naispuolisten sivuntekijöiden naamaan ryppyjä rypistelevä selain. Jos sivu toimii hienosti Firefoxilla ja Chromella, se yleensä on siedettävä myös Operalla ja ehkä jopa mobiiliselaimilla, jos suunnittelijalla/toteuttajalla on ollut hajuakaan skaalautuvuudesta ja sen toteuttamisesta, mutta mikään ei takaa, että se ylipäänsä edes toimisi IE:llä, saati että näyttäisi siedettävältä, saati hyvältä.
Windows-koneilta IE löytyykin vakiona, mutta Linuxilta tai Macilta harvemmin, vaikka testausta varten se olisikin ihan hyvä olla olemassa. Ehkäpä juuri siksi on kehitetty IE NetRenderer, nettipalvelu, johon syötetään sivun osoite, valitaan haluttu IE:n versio ja sitten katsotaan, miltä se näyttää. Helppo ja nähtävästi aika toimivakin palvelu. Myös Facebookissa voi tykätä.
Viitisen vuotta sitten eli aivan 2000-luvun alkupuoliskolla selainten erot olivat toisenlaiset. Jos sivun optimoi IE:lle (joka tuolloin oli valtaselain, FF:n aikakausi alkoi vasta myöhemmin), se toimi yleensä kokolailla kivasti myös Mozillalla (joka tuli maisemiin 2004 tienoilla) ja ehkä myös Operalla (vuodesta 2001 eteenpäin, muistan vielä Operan mainokset). Chromea ei silloin ollutkaan. Suurin murheenkryyni oi Netscape Navigator, joka 90-luvun puolivälissä oli valtaselain ja 90-luvun lopulla käytiin selainsotaa IE:n ja Netscapen kanssa, jonka IE voitti, lähinnä kai siksi että IE tuli vakiona jokaisen Windows 98:n mukana. Koska IE ja NN olivat tuolloin ne valtaselaimet, oli sivujen virittämisessä toimiviksi molemmilla todellista haastetta. Nimim. "Kokemusta".
Windows-koneilta IE löytyykin vakiona, mutta Linuxilta tai Macilta harvemmin, vaikka testausta varten se olisikin ihan hyvä olla olemassa. Ehkäpä juuri siksi on kehitetty IE NetRenderer, nettipalvelu, johon syötetään sivun osoite, valitaan haluttu IE:n versio ja sitten katsotaan, miltä se näyttää. Helppo ja nähtävästi aika toimivakin palvelu. Myös Facebookissa voi tykätä.
Viitisen vuotta sitten eli aivan 2000-luvun alkupuoliskolla selainten erot olivat toisenlaiset. Jos sivun optimoi IE:lle (joka tuolloin oli valtaselain, FF:n aikakausi alkoi vasta myöhemmin), se toimi yleensä kokolailla kivasti myös Mozillalla (joka tuli maisemiin 2004 tienoilla) ja ehkä myös Operalla (vuodesta 2001 eteenpäin, muistan vielä Operan mainokset). Chromea ei silloin ollutkaan. Suurin murheenkryyni oi Netscape Navigator, joka 90-luvun puolivälissä oli valtaselain ja 90-luvun lopulla käytiin selainsotaa IE:n ja Netscapen kanssa, jonka IE voitti, lähinnä kai siksi että IE tuli vakiona jokaisen Windows 98:n mukana. Koska IE ja NN olivat tuolloin ne valtaselaimet, oli sivujen virittämisessä toimiviksi molemmilla todellista haastetta. Nimim. "Kokemusta".
lauantaina, joulukuuta 03, 2011
Joulukalenterin luukku 3: Germa tarinoi
No jo oli aikakin, että ehdottoman ykkösrodun edustaja pääsee ääneen! Se, että tämän blogin satuilu-aiheen saa aloittaa joku pikkusievä arabitamma on lähestulkoon pyhäinhäväistys. Tällä kertaa kynää kavioissaan pitelen minä, Gin German, tallin komein ahaltek-ori ja se on jo paljon se, kun talli on täynnä toinen toistaan komeampia saman rodun oreja.
Olen nyt kirjoitushetkellä vähän yli 16-vuotias ja kuulemma olisin urani huipulla, jos minulla jotain uraa ylipäänsä olisi. Meikäläinen on kyllä opetettu kouluratsuksi ja vaikeatkin asiat sujuvat hyvän ja tutun ratsastajan alla oikein kauniisti, mutta kisoihin en ole joutunut taitojani esittelemään. Omistajat muistuttavat aina, etteivät Wienin espanjalaisen ratsastuskoulunkaan lipizzaoriit kilpaile, mutta ovat silti kouluratsujen aatelia. Minä en niistä epsanjalaisista tiedä, mutta voin kyllä väittää kuuluvani kouluratsujen aateliin ainakin täällä omalla kotitallillani.
Meikäläinen sai viettää pitkän lapsuuden, ei puhettakaan siitä että olisi alettu jo ihan nuorena tunkea satulan päälle ratsastajaa. Laukkahevoset on eri asia ja kyllähän minullekin opetettiin tämmöiset satula- ja suitsijutut aikaisessa vaiheessa, mutta satulaan ei noustu kuin vähän kolmivuotiaana, silloinkin vaan harjoituksen vuoksi. Olin jo varsasta asti aika isokokoinen, mutta kuulemma epäsuhtainen, niin antoivat minun varttua kunnolla aikuiseksi ennenkuin vakavampi ratsastusharjoittelu aloitettiin.
Paitsi isokokoinen, olen ollut myös aika omapäinen ja villikin. Minkäs tekee, kun on niin paljon menohaluja aina, ettei tahdo jaksaa odotella sitä ihmistä siellä? Vanhemmiten olen kyllä ikäväkseni todennut, että nuo ihmiset ovat pahuksen sitkeitä, ihan joka kerta jaksavat nalkuttaa siitä, jos ei tehdä just niinkuin he haluavat ja ihan vielä siinä tahdissakin... Aina joskus pitää kuitenkin kokeilla, että jos sitä vaikka voisi rynniä talutettaessa, tiedä vaikka olisivat lepsuuntuneet ajan myötä. Eivät vielä ole, mutta toivossa on hyvä elää.
Se ratsastuspuuha on oikeastaan aika hauskaakin, varsinkin jos suoriutuu hyvin ja saa paljon kehuja. Meikäläisen ratsastaja on vielä niin hyvä, että sen kanssa tullaan hienosti toimeen keskenämme. Minä tiedän heti pienimmästäkin vihjeestä, että mitä se nyt haluaa ja toisaalta se ratsastaja tietää ne jutut, joita ei saa kovin paljon treenata ja myös ne jutut, joissa olen hyvä ja joista pidän. Enkä minä oikeastaan viitsi sille tehdä kaikkia metkujani, joita on tullut joskus vieraampien ratsastajien kanssa treenailtua. Se ei olisi reilua, eihän?
Silloin ihan alkuaikoina, kun ratsastuspuuhaa aloiteltiin, me menimme vain käyntiä ja käyntiä ja käyntiä ja joskus joku oli taluttamassakin, niin opeteltiin näitä kaikkia ohjausjuttuja, että mihin suuntaan pitää mennä kun ratsastaja tekee jotakin. Ei se niin hirveän vaikeaa ollut eikä sitä tehty kovin pitkiä aikoja kerrallaan. Sitten myöhemmin alettiin ravaillakin pitkin kenttää ja sitten alkoi nousta hiki pintaan jo meikäläiselläkin aika ajoin.
Laukkaamistakin treenailtiin, vaikka jotenkin silloin aluksi oli ihan vaikeata käsittää, että miten sitä laukkaa oikein nostetaan. Kyllä se yleensä nousi, mutta jotenkin jännitin sitä aina vähän ja sotkin jalkani ihan solmuun ja sitten mentiin joka sortin ristilaukkaa. Se ristilaukka tai mikä lienee possukönkkäys on aina ollut vähän meikäläisen kompastuskivi. Silloin aluksi siitä päästiin eroon kun otettiin aina laukannosto uudestaan ja rauhallisesti. Sitten kun laukka nousi oikein kerralla, lopetettiin yleensä ratsastus ja pääsin tarhaan.
Myöhemmin kun harjoiteltiin laukanvaihtoa, aluksi kävi helposti niin että etujalat kyllä vaihtoi laukan, mutta takajalat ei ja taas mentiin kuin kolmijalkainen kameli. Mutta siitäkin päästiin eroon ja nykyisin vaihdan laukan oikein helposti ja kauniisti. Joskus vaihdan laukan ihan huviksenikin vaikkei ratsastaja sitä pyytäisikään. Silloin ratsastaja yleensä naurahtaa ja pyytää vaihtamaan takaisin ja ollaan molemmat tyytyväisiä.
Hassua muistella noita keltanokka-aikoja, kun silloin mentiin niin helppoja juttuja ja nythän mä osaan jo vaikka mitä: piruetit ja väistöt ja piaffit ja passaget ja laukanvaihtosarjat ja lisäämiset ja kokoamiset ja vaikka mitkä. Piaffi on kanssa aina sellainen, että ratsastaja on niin iloinen kun se onnistuu hyvin. Meikäläisen piaffi ei ole kuulemma sieltä korkeimmasta päästä, mutta pysyy yleensä hyvin kasassa. Sitä on joskus ihan videoitukin talteen.
Mutta eihän mun elämä nyt ihan kokonaan ole pelkkää koulupylperrystä. Itse asiassa ei ollenkaan. Käyn useampia kertoja viikossa maastossa ratsastajan kanssa, joskus tehdään ihan pitkiäkin lenkkejä, ollaan pois tallilta melkein koko päiväkin parhaimmillaan. Ja sitten joskus hypätään esteitäkin, vaikka olenkin kuulemma kouluratsu. Se on hauskaa puuhaa, vaikka välillä vähän epäilyttääkin jotkut esteet.
Heh, kai sitä pitää kertoa nuoruudesta sellainen juttu, että minähän ihan pelkäsin kun näin ekan kerran eläissäni estepuomin. Se lojui kentällä ihan vaarattoman näköisenä ja mä tuijotin sitä ja pörisin ja pärskyin sille kun en tiennyt oikein että mikä se on, jos vaikka vaarallinenkin. Kun ei voi tietää. Sitten ratsastaja houkutteli meikäläisen sen luo ja pääsin sitten tutkimaan sitä paremmin. Kun olin sitä aikani tuijotellut ja nuuskinut ja kaviollakin kopauttanut, totesin, ettei se varmaan ole vaarallinen. Sitten me mentiin ratsastajan kanssa sen ylitse eikä se purrut.
Sen jälkeen ei ole puomit pelottaneet, vaikka niiden yli on saanut jalkojensa kanssa steppailla. Meikäläisen ratsastajalla on meinaan joku ihme fiksaatio noihin puomeihin, niitä on sitten ollut erilaisina kujamuodostelmina ja muina tarjolla tässä vuosien mittaan niin paljon, että ihmettelen jos se keksii jonkin sellaisen yhdistelmän, mitä mä en ole vielä nähnyt!
Olen nyt kirjoitushetkellä vähän yli 16-vuotias ja kuulemma olisin urani huipulla, jos minulla jotain uraa ylipäänsä olisi. Meikäläinen on kyllä opetettu kouluratsuksi ja vaikeatkin asiat sujuvat hyvän ja tutun ratsastajan alla oikein kauniisti, mutta kisoihin en ole joutunut taitojani esittelemään. Omistajat muistuttavat aina, etteivät Wienin espanjalaisen ratsastuskoulunkaan lipizzaoriit kilpaile, mutta ovat silti kouluratsujen aatelia. Minä en niistä epsanjalaisista tiedä, mutta voin kyllä väittää kuuluvani kouluratsujen aateliin ainakin täällä omalla kotitallillani.
Meikäläinen sai viettää pitkän lapsuuden, ei puhettakaan siitä että olisi alettu jo ihan nuorena tunkea satulan päälle ratsastajaa. Laukkahevoset on eri asia ja kyllähän minullekin opetettiin tämmöiset satula- ja suitsijutut aikaisessa vaiheessa, mutta satulaan ei noustu kuin vähän kolmivuotiaana, silloinkin vaan harjoituksen vuoksi. Olin jo varsasta asti aika isokokoinen, mutta kuulemma epäsuhtainen, niin antoivat minun varttua kunnolla aikuiseksi ennenkuin vakavampi ratsastusharjoittelu aloitettiin.
Paitsi isokokoinen, olen ollut myös aika omapäinen ja villikin. Minkäs tekee, kun on niin paljon menohaluja aina, ettei tahdo jaksaa odotella sitä ihmistä siellä? Vanhemmiten olen kyllä ikäväkseni todennut, että nuo ihmiset ovat pahuksen sitkeitä, ihan joka kerta jaksavat nalkuttaa siitä, jos ei tehdä just niinkuin he haluavat ja ihan vielä siinä tahdissakin... Aina joskus pitää kuitenkin kokeilla, että jos sitä vaikka voisi rynniä talutettaessa, tiedä vaikka olisivat lepsuuntuneet ajan myötä. Eivät vielä ole, mutta toivossa on hyvä elää.
Se ratsastuspuuha on oikeastaan aika hauskaakin, varsinkin jos suoriutuu hyvin ja saa paljon kehuja. Meikäläisen ratsastaja on vielä niin hyvä, että sen kanssa tullaan hienosti toimeen keskenämme. Minä tiedän heti pienimmästäkin vihjeestä, että mitä se nyt haluaa ja toisaalta se ratsastaja tietää ne jutut, joita ei saa kovin paljon treenata ja myös ne jutut, joissa olen hyvä ja joista pidän. Enkä minä oikeastaan viitsi sille tehdä kaikkia metkujani, joita on tullut joskus vieraampien ratsastajien kanssa treenailtua. Se ei olisi reilua, eihän?
Silloin ihan alkuaikoina, kun ratsastuspuuhaa aloiteltiin, me menimme vain käyntiä ja käyntiä ja käyntiä ja joskus joku oli taluttamassakin, niin opeteltiin näitä kaikkia ohjausjuttuja, että mihin suuntaan pitää mennä kun ratsastaja tekee jotakin. Ei se niin hirveän vaikeaa ollut eikä sitä tehty kovin pitkiä aikoja kerrallaan. Sitten myöhemmin alettiin ravaillakin pitkin kenttää ja sitten alkoi nousta hiki pintaan jo meikäläiselläkin aika ajoin.
Laukkaamistakin treenailtiin, vaikka jotenkin silloin aluksi oli ihan vaikeata käsittää, että miten sitä laukkaa oikein nostetaan. Kyllä se yleensä nousi, mutta jotenkin jännitin sitä aina vähän ja sotkin jalkani ihan solmuun ja sitten mentiin joka sortin ristilaukkaa. Se ristilaukka tai mikä lienee possukönkkäys on aina ollut vähän meikäläisen kompastuskivi. Silloin aluksi siitä päästiin eroon kun otettiin aina laukannosto uudestaan ja rauhallisesti. Sitten kun laukka nousi oikein kerralla, lopetettiin yleensä ratsastus ja pääsin tarhaan.
Myöhemmin kun harjoiteltiin laukanvaihtoa, aluksi kävi helposti niin että etujalat kyllä vaihtoi laukan, mutta takajalat ei ja taas mentiin kuin kolmijalkainen kameli. Mutta siitäkin päästiin eroon ja nykyisin vaihdan laukan oikein helposti ja kauniisti. Joskus vaihdan laukan ihan huviksenikin vaikkei ratsastaja sitä pyytäisikään. Silloin ratsastaja yleensä naurahtaa ja pyytää vaihtamaan takaisin ja ollaan molemmat tyytyväisiä.
Hassua muistella noita keltanokka-aikoja, kun silloin mentiin niin helppoja juttuja ja nythän mä osaan jo vaikka mitä: piruetit ja väistöt ja piaffit ja passaget ja laukanvaihtosarjat ja lisäämiset ja kokoamiset ja vaikka mitkä. Piaffi on kanssa aina sellainen, että ratsastaja on niin iloinen kun se onnistuu hyvin. Meikäläisen piaffi ei ole kuulemma sieltä korkeimmasta päästä, mutta pysyy yleensä hyvin kasassa. Sitä on joskus ihan videoitukin talteen.
Mutta eihän mun elämä nyt ihan kokonaan ole pelkkää koulupylperrystä. Itse asiassa ei ollenkaan. Käyn useampia kertoja viikossa maastossa ratsastajan kanssa, joskus tehdään ihan pitkiäkin lenkkejä, ollaan pois tallilta melkein koko päiväkin parhaimmillaan. Ja sitten joskus hypätään esteitäkin, vaikka olenkin kuulemma kouluratsu. Se on hauskaa puuhaa, vaikka välillä vähän epäilyttääkin jotkut esteet.
Heh, kai sitä pitää kertoa nuoruudesta sellainen juttu, että minähän ihan pelkäsin kun näin ekan kerran eläissäni estepuomin. Se lojui kentällä ihan vaarattoman näköisenä ja mä tuijotin sitä ja pörisin ja pärskyin sille kun en tiennyt oikein että mikä se on, jos vaikka vaarallinenkin. Kun ei voi tietää. Sitten ratsastaja houkutteli meikäläisen sen luo ja pääsin sitten tutkimaan sitä paremmin. Kun olin sitä aikani tuijotellut ja nuuskinut ja kaviollakin kopauttanut, totesin, ettei se varmaan ole vaarallinen. Sitten me mentiin ratsastajan kanssa sen ylitse eikä se purrut.
Sen jälkeen ei ole puomit pelottaneet, vaikka niiden yli on saanut jalkojensa kanssa steppailla. Meikäläisen ratsastajalla on meinaan joku ihme fiksaatio noihin puomeihin, niitä on sitten ollut erilaisina kujamuodostelmina ja muina tarjolla tässä vuosien mittaan niin paljon, että ihmettelen jos se keksii jonkin sellaisen yhdistelmän, mitä mä en ole vielä nähnyt!
perjantaina, joulukuuta 02, 2011
Joulukalenterin luukku 2: keksityt hevoset
Hevosten "tuominen" eli keksiminen on osoittautunut yllättävän hankalaksi virtuaalimaailmassa. Olen sivusilmällä seuraillut ht.netissä käytävää keskustelua tuontihevosista ja tuomisesta enkä ihan aika jaksa ymmärtää.
Usein näkee topikkeja, joissa pyydetään tuomaan hevosia ja joskus niihinkin on tullut itse vastailtua, silloin kun aktiivisemmin pyörin siellä. Nykyisinhän Gin hoitaa pääosan meidän PR-hommista. Oudoimpia ovat kautta aikojen olleet ne pyynnöt, joissa kerrotaan jotain tämänkaltaista: "Haluaisin 135-senttisen kiltin ruunikon nf-tamman, joka on syntynyt Britanniassa ja on nyt 3-vuotias. Toisitko minulle sellaisen?" Mitäs siinä tarvitaan enää oikeastaan muuta kuin nimi hevoselle ja mahdollisesti vanhempien nimet? Ne kun vielä keksisi, niin siinä olisi jo hevosen perustiedot kasassa eikä mitään "tuomista" tarvittaisi.
No juu, kukin tyylillään eikä tuo nyt vielä niin hullua ole. Hullumpaa on se, että tuollaiseen viestiin vastaa joku, keksii hevoselle kivan nimen, kopioi muut tiedot aloitusviestistä, keksii vanhempien nimet ja osaa vielä tällätä EVM-merkinnän niiden perään, kirjoittaa luonteen kuvailuksi "kiltti ja rauhallinen" ja kaiken tämän suunnattoman vaivannäön jälkeen pyytää, että uusi omistaja muistaisi mainita hänet maahantuojana hevosen sivuilla. Miten nimenkipeitä ihmiset ovatkaan! Eihän tämä "tuoja" tehnyt oikeastaan mitään kuin keksi sen nimen ja silti pitää oma nimi saada hevosen sivuille siitä hyvästä.
Meidänkin kasvateille kysellään toisinaan nimiehdotuksia muilta ihmisiltä, joten pitäisiköhän tällaisten kasvattien perustietoihin lisätä seuraavanlainen rivi: "Sylikummi: nimenkeksijä"?
Asia ihan erikseen on tietysti se, jos joku pyörittää tuontitallia tai -foorumia, jonne keksitään uusia hevosia ja niitä saavat halukkaat sieltä ostaa ja vaikka välillä keksittäisiin hevonen ostajan tilauksesta ja toiveesta. Tällaisessa tilanteessa ymmärrän sen, että hevosen sivuille halutaan tuojan nimi ja linkki, koska se on sen tallit/foorumin "liiketoimintaa" ja jokainen sieltä myyty hevonen voi toimia jonkinlaisena mainoksena, samalla tavoin kuin kasvatin sivuille kuuluu linki kasvattajatallille. Yleensä tällaiset tuontitallit kuitenkin näkevät hieman enemmän vaivaa hevosten keksimisen eteen kuin vain sen verran että nimen keksivät.
Sen myös vielä jotenkin ymmärtää, jos kasvattaja haluaa kasvatilla kilpailtavan ja muutenkin oltavan aktiivisia, mutta että tuontihevosille asetetaan samanlaisia toiveita. Ei sitä niin kovin montaa viikkoa ole, kun luin em. foorumilta miten hevosia tuoneet kuorossa valittelivat, että kun heidän tuonnillaan ei ole tehty mitään ja onkohan se edes sivuja saanut ja kuinka heille ne satunnaiset tuontihevoset ovat ihan yhtä tärkeitä kuin omat kasvatitkin. Lyömättömänä perusteluna oli luonnollisesti se, että kun tälläsi sille tuonnille niin kivan nimen, jolle olisi ollut käyttöä omallakin tallilla.
Lapset, täti opettaa: jos sinulla on mielessä kiva nimi, kirjoita se ylös ja käytä itse. Älä "anna" kaverille ja sitten itke perään, kun hieno nimi meni siinä.
Ja mitä tulee tuontihevosilta vaadittuun aktiivisuuteen, niin se jos mikä saa ainakin minulta niskakarvat pystyyn. Tuontihevoset ovat kivoja juuri siksi, että niiden kanssa ei ole kukaan huohottamassa niskassa ja vaatimassa suorituksia vaan että niiden kanssa taa tehdä tai olla tekemättä mitä vain. Se, että joku itkee foorumilla kuinka hänen tuomansa hevonen unohdettiin ihan täysin, ei tietysti vaikuta periaatteessa mihinkään, mutta voi luoda kuitenkin paineita kilpailuttaa tuontihevosia.
Se jos mikä on väärin. Suvuttomat hevoset ovat yleensä arvokkaita jalostuksen kannalta ja niitä on aina liian vähän, joten jos nyt alkaa tulla yleisemmäksikin tavaksi vaatia myös niiltä aktiivisuutta (eli yleensä paljon aikaa vievää kisaamista), niitä halutaan ja voidaan hankkia entistä vähemmän. Pidemmällä aikavälillä kasvatus tulee kärsimään, jos pahasti käy ja ihmiset eivät opi itse keksimään hevosia, joilla ei tarvitse kilpailla.
Me kuitenkin lupaamme, että meiltä saa ostaa aina sekä suvullisia että suvuttomia hevosia, joilla ei tarvitse kilpailla eipä ylipäänsä tehdä muuta kuin sivut.
Usein näkee topikkeja, joissa pyydetään tuomaan hevosia ja joskus niihinkin on tullut itse vastailtua, silloin kun aktiivisemmin pyörin siellä. Nykyisinhän Gin hoitaa pääosan meidän PR-hommista. Oudoimpia ovat kautta aikojen olleet ne pyynnöt, joissa kerrotaan jotain tämänkaltaista: "Haluaisin 135-senttisen kiltin ruunikon nf-tamman, joka on syntynyt Britanniassa ja on nyt 3-vuotias. Toisitko minulle sellaisen?" Mitäs siinä tarvitaan enää oikeastaan muuta kuin nimi hevoselle ja mahdollisesti vanhempien nimet? Ne kun vielä keksisi, niin siinä olisi jo hevosen perustiedot kasassa eikä mitään "tuomista" tarvittaisi.
No juu, kukin tyylillään eikä tuo nyt vielä niin hullua ole. Hullumpaa on se, että tuollaiseen viestiin vastaa joku, keksii hevoselle kivan nimen, kopioi muut tiedot aloitusviestistä, keksii vanhempien nimet ja osaa vielä tällätä EVM-merkinnän niiden perään, kirjoittaa luonteen kuvailuksi "kiltti ja rauhallinen" ja kaiken tämän suunnattoman vaivannäön jälkeen pyytää, että uusi omistaja muistaisi mainita hänet maahantuojana hevosen sivuilla. Miten nimenkipeitä ihmiset ovatkaan! Eihän tämä "tuoja" tehnyt oikeastaan mitään kuin keksi sen nimen ja silti pitää oma nimi saada hevosen sivuille siitä hyvästä.
Meidänkin kasvateille kysellään toisinaan nimiehdotuksia muilta ihmisiltä, joten pitäisiköhän tällaisten kasvattien perustietoihin lisätä seuraavanlainen rivi: "Sylikummi: nimenkeksijä"?
Asia ihan erikseen on tietysti se, jos joku pyörittää tuontitallia tai -foorumia, jonne keksitään uusia hevosia ja niitä saavat halukkaat sieltä ostaa ja vaikka välillä keksittäisiin hevonen ostajan tilauksesta ja toiveesta. Tällaisessa tilanteessa ymmärrän sen, että hevosen sivuille halutaan tuojan nimi ja linkki, koska se on sen tallit/foorumin "liiketoimintaa" ja jokainen sieltä myyty hevonen voi toimia jonkinlaisena mainoksena, samalla tavoin kuin kasvatin sivuille kuuluu linki kasvattajatallille. Yleensä tällaiset tuontitallit kuitenkin näkevät hieman enemmän vaivaa hevosten keksimisen eteen kuin vain sen verran että nimen keksivät.
Sen myös vielä jotenkin ymmärtää, jos kasvattaja haluaa kasvatilla kilpailtavan ja muutenkin oltavan aktiivisia, mutta että tuontihevosille asetetaan samanlaisia toiveita. Ei sitä niin kovin montaa viikkoa ole, kun luin em. foorumilta miten hevosia tuoneet kuorossa valittelivat, että kun heidän tuonnillaan ei ole tehty mitään ja onkohan se edes sivuja saanut ja kuinka heille ne satunnaiset tuontihevoset ovat ihan yhtä tärkeitä kuin omat kasvatitkin. Lyömättömänä perusteluna oli luonnollisesti se, että kun tälläsi sille tuonnille niin kivan nimen, jolle olisi ollut käyttöä omallakin tallilla.
Lapset, täti opettaa: jos sinulla on mielessä kiva nimi, kirjoita se ylös ja käytä itse. Älä "anna" kaverille ja sitten itke perään, kun hieno nimi meni siinä.
Ja mitä tulee tuontihevosilta vaadittuun aktiivisuuteen, niin se jos mikä saa ainakin minulta niskakarvat pystyyn. Tuontihevoset ovat kivoja juuri siksi, että niiden kanssa ei ole kukaan huohottamassa niskassa ja vaatimassa suorituksia vaan että niiden kanssa taa tehdä tai olla tekemättä mitä vain. Se, että joku itkee foorumilla kuinka hänen tuomansa hevonen unohdettiin ihan täysin, ei tietysti vaikuta periaatteessa mihinkään, mutta voi luoda kuitenkin paineita kilpailuttaa tuontihevosia.
Se jos mikä on väärin. Suvuttomat hevoset ovat yleensä arvokkaita jalostuksen kannalta ja niitä on aina liian vähän, joten jos nyt alkaa tulla yleisemmäksikin tavaksi vaatia myös niiltä aktiivisuutta (eli yleensä paljon aikaa vievää kisaamista), niitä halutaan ja voidaan hankkia entistä vähemmän. Pidemmällä aikavälillä kasvatus tulee kärsimään, jos pahasti käy ja ihmiset eivät opi itse keksimään hevosia, joilla ei tarvitse kilpailla.
Me kuitenkin lupaamme, että meiltä saa ostaa aina sekä suvullisia että suvuttomia hevosia, joilla ei tarvitse kilpailla eipä ylipäänsä tehdä muuta kuin sivut.
torstaina, joulukuuta 01, 2011
Joulukalenterin luukku 1: hevosten värit
Ja niin joulu joutui jo taas pohjolaan...
Kunnon joulukalenterin tavoin tästä päivästä aattoon asti saatte avata yhden luukun eli uuden tekstin joka päivä. Kaikenlaisia aiheita on tarjolla ja koska kaikille päiville ei ole vielä valmiina aihetta, saati tekstiä, ehdotuksiakin otetaan vastaan. Tekstien laadusta, saati kiinnostavuudesta ei luonnollisesti ole takeita.
-------
Luukku 1: hevosten värit
Kellekään vähänkään vakituisemmalle lukijalle ei liene yllätys eikä uusi asia, että me olemme S:n kanssa jonkinasteisia värifriikkejä, kuten tapaamme itseämme nimittää. Hevosten värit ja niiden periytyminen on ainakin pääpiirteissään hanskassa ja pahimmillaan värikeskustelu saattaa mennä kaikenlaisiin rabicanon eri asteisiin, brindleen, Birdcatcher-täpliin, niiden periytymiseen ja sen sellaisiin, joista moni muu harrastaja on pihalla, koska heillä on elämä.
Mutta emme mekään ole mitään 100% väriguruja joka asiassa. Esimerkiksi shetlanninponeilla toisinaan esiintyvä mushroom on jäänyt meille molemmille aika vieraaksi. Pearl-väreihin minä itse tutustuin vasta vähän aikaa sitten. Sabinon periytymisestä emme ole perillä edes sitä vähää, mitä siitä nykyisin tiedetään ja tiikerinkirjavien kuvioiden periytyminen on myös vähän retuperällä. Eikä dominanttivalkoinenkaan muunnoksineen ole ihan selvää kauraa...
Meidän hevosten (kaikki rodut mukaanlukien) nuo kaikkein erikoisimmat värit puuttuvatkin pääasiassa. Lopulta me olemme todella tylsiä värien suhteen: meillä on perusvärejä, kimoja, päistärikköjä, yksin- ja kaksinkertaisia voikkoja, joitain hallakoita, hopeaa, muutama samppanja, tiikerinkirjavaa, lehmänkirjavasta useimpia muunnoksia, muutama harva rabicano (ainakin ollut) ja sitten joitain, joissa yhdistyy pari eri tekijää. Ei siis mitään todella jännittävää.
Todella jännittävien värien ongelma on luonnollisesti kuvien heikko saatavuus, vaikka olemmekin jo kohta pari vuotta uhanneet piirtää/maalata itse edes yhden kuvat. Emme kuitenkaan varmasti ikinä pääse värien ja itsetehtyjen kuvien kanssa samalle tasolle kuin esimerkiksi Stiinu mahtavilla quarter-kuvillaan.
S on maininnut aiemmin termin "kimokammo", jota meikäläinen potee arabien, terskien, RBSH:iden ja puoliveristen kanssa. Kahdella viimeksi mainitulla rodulla kimon välttäminen on periaatteessa vähän pakon sanelemaa, koska kuvat ovat tiukemmassa kuin tummien värien. Arabeilla sen sijaan ei olisi kimoista kuvista pulaa, kun se nyt sattuu olemaan arabien ylivoimaisesti yleisin väri ainakin Suomessa ja todennäköisesti tilanne on sama ympäri maailman. Mutta kimo on vain jotenkin niin tylsä väri arabeilla. Vaikka onhan se myönnettävä, että parhaimmillaan kimo on todella kaunis väri.
Jotta asiat eivät arabien kohdalla olisi näin yksinkertaisia, S:llä on jonkinlainen raudikkokammo. Kieltämättä rautias on geneettisesti hankala väri, jos sitä alkaa paljon olla hevoskannassa, koska rautias + rautias on aina rautias.
Musta olisi hieno väri, mutta kuvia ei turhan paljon ole, niin että jos meidän arabilaumamme on aika ruunikko-pitoista, sille on ihan syynsä.
Ahaltekien kohdalla on puhuttu jo muutama vuosi sitten siitä, että meillä alkaa olla aika paljon voikkoja ja tuplavoikkoja. Tuplavoikot lisäävät voikkovärien määrää melko tavalla radikaalisti, koska kaikki niiden varsat ovat aina voikkovärisiä toisen vanhemman väristä riippumatta. Olemme yrittäneet hieman kääntää meidän väriskaalaa pois sieltä voikkojen parista, mutta koska viime ajoilta ei ole ahaltekien väritilastoja, en tiedä missä mennään. Ja myönnettävä on että voikot ovat kivoja.
Kunnon joulukalenterin tavoin tästä päivästä aattoon asti saatte avata yhden luukun eli uuden tekstin joka päivä. Kaikenlaisia aiheita on tarjolla ja koska kaikille päiville ei ole vielä valmiina aihetta, saati tekstiä, ehdotuksiakin otetaan vastaan. Tekstien laadusta, saati kiinnostavuudesta ei luonnollisesti ole takeita.
-------
Luukku 1: hevosten värit
Kellekään vähänkään vakituisemmalle lukijalle ei liene yllätys eikä uusi asia, että me olemme S:n kanssa jonkinasteisia värifriikkejä, kuten tapaamme itseämme nimittää. Hevosten värit ja niiden periytyminen on ainakin pääpiirteissään hanskassa ja pahimmillaan värikeskustelu saattaa mennä kaikenlaisiin rabicanon eri asteisiin, brindleen, Birdcatcher-täpliin, niiden periytymiseen ja sen sellaisiin, joista moni muu harrastaja on pihalla, koska heillä on elämä.
Mutta emme mekään ole mitään 100% väriguruja joka asiassa. Esimerkiksi shetlanninponeilla toisinaan esiintyvä mushroom on jäänyt meille molemmille aika vieraaksi. Pearl-väreihin minä itse tutustuin vasta vähän aikaa sitten. Sabinon periytymisestä emme ole perillä edes sitä vähää, mitä siitä nykyisin tiedetään ja tiikerinkirjavien kuvioiden periytyminen on myös vähän retuperällä. Eikä dominanttivalkoinenkaan muunnoksineen ole ihan selvää kauraa...
Meidän hevosten (kaikki rodut mukaanlukien) nuo kaikkein erikoisimmat värit puuttuvatkin pääasiassa. Lopulta me olemme todella tylsiä värien suhteen: meillä on perusvärejä, kimoja, päistärikköjä, yksin- ja kaksinkertaisia voikkoja, joitain hallakoita, hopeaa, muutama samppanja, tiikerinkirjavaa, lehmänkirjavasta useimpia muunnoksia, muutama harva rabicano (ainakin ollut) ja sitten joitain, joissa yhdistyy pari eri tekijää. Ei siis mitään todella jännittävää.
Todella jännittävien värien ongelma on luonnollisesti kuvien heikko saatavuus, vaikka olemmekin jo kohta pari vuotta uhanneet piirtää/maalata itse edes yhden kuvat. Emme kuitenkaan varmasti ikinä pääse värien ja itsetehtyjen kuvien kanssa samalle tasolle kuin esimerkiksi Stiinu mahtavilla quarter-kuvillaan.
S on maininnut aiemmin termin "kimokammo", jota meikäläinen potee arabien, terskien, RBSH:iden ja puoliveristen kanssa. Kahdella viimeksi mainitulla rodulla kimon välttäminen on periaatteessa vähän pakon sanelemaa, koska kuvat ovat tiukemmassa kuin tummien värien. Arabeilla sen sijaan ei olisi kimoista kuvista pulaa, kun se nyt sattuu olemaan arabien ylivoimaisesti yleisin väri ainakin Suomessa ja todennäköisesti tilanne on sama ympäri maailman. Mutta kimo on vain jotenkin niin tylsä väri arabeilla. Vaikka onhan se myönnettävä, että parhaimmillaan kimo on todella kaunis väri.
Jotta asiat eivät arabien kohdalla olisi näin yksinkertaisia, S:llä on jonkinlainen raudikkokammo. Kieltämättä rautias on geneettisesti hankala väri, jos sitä alkaa paljon olla hevoskannassa, koska rautias + rautias on aina rautias.
Musta olisi hieno väri, mutta kuvia ei turhan paljon ole, niin että jos meidän arabilaumamme on aika ruunikko-pitoista, sille on ihan syynsä.
Ahaltekien kohdalla on puhuttu jo muutama vuosi sitten siitä, että meillä alkaa olla aika paljon voikkoja ja tuplavoikkoja. Tuplavoikot lisäävät voikkovärien määrää melko tavalla radikaalisti, koska kaikki niiden varsat ovat aina voikkovärisiä toisen vanhemman väristä riippumatta. Olemme yrittäneet hieman kääntää meidän väriskaalaa pois sieltä voikkojen parista, mutta koska viime ajoilta ei ole ahaltekien väritilastoja, en tiedä missä mennään. Ja myönnettävä on että voikot ovat kivoja.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)