Joulukalenterin luukku 3: Germa tarinoi

No jo oli aikakin, että ehdottoman ykkösrodun edustaja pääsee ääneen! Se, että tämän blogin satuilu-aiheen saa aloittaa joku pikkusievä arabitamma on lähestulkoon pyhäinhäväistys. Tällä kertaa kynää kavioissaan pitelen minä, Gin German, tallin komein ahaltek-ori ja se on jo paljon se, kun talli on täynnä toinen toistaan komeampia saman rodun oreja.

Olen nyt kirjoitushetkellä vähän yli 16-vuotias ja kuulemma olisin urani huipulla, jos minulla jotain uraa ylipäänsä olisi. Meikäläinen on kyllä opetettu kouluratsuksi ja vaikeatkin asiat sujuvat hyvän ja tutun ratsastajan alla oikein kauniisti, mutta kisoihin en ole joutunut taitojani esittelemään. Omistajat muistuttavat aina, etteivät Wienin espanjalaisen ratsastuskoulunkaan lipizzaoriit kilpaile, mutta ovat silti kouluratsujen aatelia. Minä en niistä epsanjalaisista tiedä, mutta voin kyllä väittää kuuluvani kouluratsujen aateliin ainakin täällä omalla kotitallillani.

Meikäläinen sai viettää pitkän lapsuuden, ei puhettakaan siitä että olisi alettu jo ihan nuorena tunkea satulan päälle ratsastajaa. Laukkahevoset on eri asia ja kyllähän minullekin opetettiin tämmöiset satula- ja suitsijutut aikaisessa vaiheessa, mutta satulaan ei noustu kuin vähän kolmivuotiaana, silloinkin vaan harjoituksen vuoksi. Olin jo varsasta asti aika isokokoinen, mutta kuulemma epäsuhtainen, niin antoivat minun varttua kunnolla aikuiseksi ennenkuin vakavampi ratsastusharjoittelu aloitettiin.

Paitsi isokokoinen, olen ollut myös aika omapäinen ja villikin. Minkäs tekee, kun on niin paljon menohaluja aina, ettei tahdo jaksaa odotella sitä ihmistä siellä? Vanhemmiten olen kyllä ikäväkseni todennut, että nuo ihmiset ovat pahuksen sitkeitä, ihan joka kerta jaksavat nalkuttaa siitä, jos ei tehdä just niinkuin he haluavat ja ihan vielä siinä tahdissakin... Aina joskus pitää kuitenkin kokeilla, että jos sitä vaikka voisi rynniä talutettaessa, tiedä vaikka olisivat lepsuuntuneet ajan myötä. Eivät vielä ole, mutta toivossa on hyvä elää.

Se ratsastuspuuha on oikeastaan aika hauskaakin, varsinkin jos suoriutuu hyvin ja saa paljon kehuja. Meikäläisen ratsastaja on vielä niin hyvä, että sen kanssa tullaan hienosti toimeen keskenämme. Minä tiedän heti pienimmästäkin vihjeestä, että mitä se nyt haluaa ja toisaalta se ratsastaja tietää ne jutut, joita ei saa kovin paljon treenata ja myös ne jutut, joissa olen hyvä ja joista pidän. Enkä minä oikeastaan viitsi sille tehdä kaikkia metkujani, joita on tullut joskus vieraampien ratsastajien kanssa treenailtua. Se ei olisi reilua, eihän?

Silloin ihan alkuaikoina, kun ratsastuspuuhaa aloiteltiin, me menimme vain käyntiä ja käyntiä ja käyntiä ja joskus joku oli taluttamassakin, niin opeteltiin näitä kaikkia ohjausjuttuja, että mihin suuntaan pitää mennä kun ratsastaja tekee jotakin. Ei se niin hirveän vaikeaa ollut eikä sitä tehty kovin pitkiä aikoja kerrallaan. Sitten myöhemmin alettiin ravaillakin pitkin kenttää ja sitten alkoi nousta hiki pintaan jo meikäläiselläkin aika ajoin.

Laukkaamistakin treenailtiin, vaikka jotenkin silloin aluksi oli ihan vaikeata käsittää, että miten sitä laukkaa oikein nostetaan. Kyllä se yleensä nousi, mutta jotenkin jännitin sitä aina vähän ja sotkin jalkani ihan solmuun ja sitten mentiin joka sortin ristilaukkaa. Se ristilaukka tai mikä lienee possukönkkäys on aina ollut vähän meikäläisen kompastuskivi. Silloin aluksi siitä päästiin eroon kun otettiin aina laukannosto uudestaan ja rauhallisesti. Sitten kun laukka nousi oikein kerralla, lopetettiin yleensä ratsastus ja pääsin tarhaan.
Myöhemmin kun harjoiteltiin laukanvaihtoa, aluksi kävi helposti niin että etujalat kyllä vaihtoi laukan, mutta takajalat ei ja taas mentiin kuin kolmijalkainen kameli. Mutta siitäkin päästiin eroon ja nykyisin vaihdan laukan oikein helposti ja kauniisti. Joskus vaihdan laukan ihan huviksenikin vaikkei ratsastaja sitä pyytäisikään. Silloin ratsastaja yleensä naurahtaa ja pyytää vaihtamaan takaisin ja ollaan molemmat tyytyväisiä.

Hassua muistella noita keltanokka-aikoja, kun silloin mentiin niin helppoja juttuja ja nythän mä osaan jo vaikka mitä: piruetit ja väistöt ja piaffit ja passaget ja laukanvaihtosarjat ja lisäämiset ja kokoamiset ja vaikka mitkä. Piaffi on kanssa aina sellainen, että ratsastaja on niin iloinen kun se onnistuu hyvin. Meikäläisen piaffi ei ole kuulemma sieltä korkeimmasta päästä, mutta pysyy yleensä hyvin kasassa. Sitä on joskus ihan videoitukin talteen.

Mutta eihän mun elämä nyt ihan kokonaan ole pelkkää koulupylperrystä. Itse asiassa ei ollenkaan. Käyn useampia kertoja viikossa maastossa ratsastajan kanssa, joskus tehdään ihan pitkiäkin lenkkejä, ollaan pois tallilta melkein koko päiväkin parhaimmillaan. Ja sitten joskus hypätään esteitäkin, vaikka olenkin kuulemma kouluratsu. Se on hauskaa puuhaa, vaikka välillä vähän epäilyttääkin jotkut esteet.

Heh, kai sitä pitää kertoa nuoruudesta sellainen juttu, että minähän ihan pelkäsin kun näin ekan kerran eläissäni estepuomin. Se lojui kentällä ihan vaarattoman näköisenä ja mä tuijotin sitä ja pörisin ja pärskyin sille kun en tiennyt oikein että mikä se on, jos vaikka vaarallinenkin. Kun ei voi tietää. Sitten ratsastaja houkutteli meikäläisen sen luo ja pääsin sitten tutkimaan sitä paremmin. Kun olin sitä aikani tuijotellut ja nuuskinut ja kaviollakin kopauttanut, totesin, ettei se varmaan ole vaarallinen. Sitten me mentiin ratsastajan kanssa sen ylitse eikä se purrut.
Sen jälkeen ei ole puomit pelottaneet, vaikka niiden yli on saanut jalkojensa kanssa steppailla. Meikäläisen ratsastajalla on meinaan joku ihme fiksaatio noihin puomeihin, niitä on sitten ollut erilaisina kujamuodostelmina ja muina tarjolla tässä vuosien mittaan niin paljon, että ihmettelen jos se keksii jonkin sellaisen yhdistelmän, mitä mä en ole vielä nähnyt!