Tämä teksti on ottanut kovasti ideaa J:n topikista Hunting-kauden avaus, jossa mainostetaan Hemsburyn (kannattaa käydä vilkaisemassa, vähän erilaisia hevosia tarjolla ja kiva talli) metsästyskauden avajaisia.
Sain kutsun metsästyskauden avajaisiin ja ryntäsin sen kummemmin asiaa miettimättä vastaamaan Yes-Ja-Oui-Да, "kyllä" kaikilla maailman kielillä ja pari huutomerkkiä perään. Vihdoinkin jotain sopivan aristokraattista tämän kaiken lannan lappaamisen vastapainoksi. Näin itseni jo laadukkaassa tweedissä maailman komeimman hevosen selässä, kiitämässä vaivattomasti sumuisessa syysaamussa ja nauttimassa samppanja-aamiaista jälkikäteen.
Sitten vain valikoimaan hevosta. Se osoittautui hivenen haastavaksi, koska hevosiahan löytyy joka lähtöön. Tärkeintä on tietenkin se, että hevonen kiinnittää varmasti huomiota. Sen pitäisi siis olla iso ja eksoottisen värinen, mielellään ori että saataisiin pikkuisen kipinää hommaan. Totta kai sen pitäisi osata hypätäkin, ettei se nolaisi minua kompastumalla pensaaseen.
Billabongia harkitsin pitkään, se täyttäisi kaikki nuo speksit. Paha vain että herra Hienohelma luultavasti pyörtyisi nähdessään maastoesteen tai ainakin me päätyisimme pää edellä ensimmäiseen ojaan. Kaikki muut puoliveriset jouduin hylkäämään, oriit ovat liian säpäköitä tällaiselle tätiratsastajalle, tammoilla on varsat alla tai jotain muuta vikaa. Estehevoset eivät selviäisi välttämättä maastossa, kenttähevoset saisivat minut näyttämään itsemurhakandidaatilta ja todennäköisesti taittaisin niskani. Ja varmasti kaikilla on jonkin sortin puokki alla siellä.
Piti vaihtaa sitten muihin rotuihin. Fearsome oli seuraava suosikki, eksoottinen väri puuttuu kyllä, mutta rotu sopisi peri-englantilaiseen maaseutuun. Vaunujen eteen, tosin. Fearsomea ei voi sanoa kovin kummoiseksi hyppääjäksi, toisaalta se hitaana ja huolellisena suorittajana selviäisi perille vuorokausi muiden jälkeen.
Ponit ovat liian pieniä pääsääntöisesti, tennesseenwalkereista löytyisi mukavia maastohevosia, mutta kaikkien hyppykyvyistä ei voi puhua ja jotenkin ne eivät tuntuneet sopivilta. Arabit... no, jos minä hyppäisin jonkin pienen ja siron arabin selkään ja aikoisin hypätä esteitä, paikallaolijat varmaan soittaisivat eläinsuojeluun. Toisaalta en kyllä aio ottaa mitään työhevosmuhkuakaan alle, koska se hyppääminen.
Päänvaivaa tuotti toki myös pukeutuminen, jonka toki olisi syytä mätsätä hevosen väriin, mutta takkejahan löytyy joka väriä tarvittaessa. Kunnes sitten sain vuosisadan idean: naistensatula! Viktoriaanisen ajan hulmuavat helmat, napakasti istuva takki, joka korostaisi kaunista ryhtiä, pitsikoristeetkaan eivät olisi mitenkään poissuljettuja. Korkea silinteri päähän, kasvojen eteen verkkohuntu. Olisin takuulla tapahtuman puheenaihe! Arvasinhan minä että ne naistensatulaharjoitukset vielä jonain päivänä kannattaisivat!
Tämä idea ratkaisi myös hevosvalinta-ongelmani. Vain aniharva hevonen meillä on ylipäänsä totutettu naistensatulaan ja niistä muutamasta ainoa sopiva on Joska. Ei ihan sitä mitä alunperin hain, mutta ihan hyvä näin. Saan ainakin umpijärkevän hevosen alleni, hyppykyvyssä ei ole minkäänlaista moittimista ja jos kapasiteetti loppuukin, niin Joska on sen kaliiperin jyrä, että se menee sitten läpi vaikka tiilimuurista. Vaikka onkin ori, se on täysi lapanen käsitellä, siirtolohkarekin lähtee helpommin käsistä kuin Joska. Ja kyllähän toki musta, isohko ja raskaammanpuoleinen ori varmasti kerää katseita, eikä samanrotuista tule takuulla vastaan. Lisäksi mustan hevosen kanssa passaa mikä tahansa väri, joten voisin noudattaa mielitekojani (paitsi ei punaista, siitä ei tykättäisi perinteellisistä syistä).
Valmistautuminen tapahtumaan aloitettiin heti. Maastoilin ja hyppäsin Joskan ja naistensatulan kanssa. Etsin ompelimon, jolla on jotain käsitystä naisten ratsastusasuista ja muista asiaanliittyvistä tilpehööreistä. Asiat järjestyivät parhain päin kun löi tarpeeksi paksun nipun puntia tiskiin. Kankaaksi valikoitui upeansininen twilli, ei ihan niin sähäkkä kuin sähkönsininen, hieman hillitympi muttei tummempi. Mustat koristeet sopivat siihen kuin nenä päähän. Vielä mustat saappaat, nahkahansikkaat, silinteri ja huntu, niin olisin valmis.
(jatko-osa seuraa kunhan ehdin joskus editoida)
–S
Gin Ahaltekin ja Ionicin yhteinen blogi. Asiaa virtuaalihevosten kasvatuksesta, omistamisesta, kilpailuttamisesta, kilpailemattomuudesta, kuvista ja ylipäänsä kaikenlaisista virtuaalimaailman ilmiöistä. Kommentoida saa.
torstaina, lokakuuta 27, 2016
torstaina, lokakuuta 20, 2016
Inspiraatio hukassa
Joo, hiljaista on ollut. Selityksiä löytyy toki: ensin oli parin viikon lomamatka, sitä seurasi viikon jetlag. Sitten kun siitä oli suunnilleen toipunut, iski flunssa ja sitä on nyt yskitty tässä huolella useampi viikko jo. Töissä pitää käydä, Ingressissä alkaa viimeiset miljoonat olla käsillä matkalla kohti L16:a. Hamsterinäyttelyt. Puoliso työmatkalla. Kiinnostava kirja. Kotityöt.
Tekosyitähän nämä kaikki ovat, jos ihan rehellisiä ollaan. Poden pahalaatuista inspiraatiopulaa koko virtuaalihevostelun suhteen. Myönnän sen olevan jopa niin paha, että olen harkinnut lopettavani koko harrastuksen tai ainakin tekeväni jotain todella radikaalia sen suhteen. Syy on selvä, kirjoitin siitä jo vuosi takaperin blogiin: hevosia on liikaa.
Minua on alkanut ihan oikeasti syödä se seikka, että aina kun suunnittelen uutta kasvattia ja kun teen sille sivuja, olen tosi innoissani. On hieno suku, tosi kivat vanhemmat, tälle voisi saada jonkin hienon värinkin vielä ja tuokin nimi suvussa kertautuu, kiva juttu, se on hieno hevonen. Ja sitten se on siinä, en ehdi innostua siitä hevosesta käytännössä enää koskaan, koska siinä vaiheessa kun sillä teetän varsoja, on hevonen yleensä vanhahko ja teetän sillä varsoja vain siksi, että kehtaan kuopata sen seuraavaksi. Lisäksi hieno = pitkä suku on ongelma, koska sille on vaikea löytää sopivia tammoja/oreja tai ainakin siihen menee aikaa. Mitä isompi rotu, sen enemmän on myös vaihtoehtoja ja niiden kaikkien läpikäymiseen menee aikaa siihenkin. Tyydyn usein pariin ensimmäiseen löytämääni yksilöön, joiden suvut sopii jotenkin. Ja sitten kun tiedän tämän jo etukäteen, niin uudelle kasvatille sivuja tehdessä jo valmiiksi surettaa eikä siitä jaksa innostua kun tietää kuitenkin miten siinä käy.
Harkitsin ihan vakavasti sitä, että luovun suurimmasta osasta rotuja ja jätän pari-kolme järkevän kokoista rotua. Virginian kommentti tähän ei ollut rohkaiseva: "BTDT ja sitten perustin Ionicin. Valikoipa vaan pari rotua ja kerro sitten mullekin miten se onnistuu" (BTDT = been there, done that). Ikävä kyllä, minun on tunnustettava Ginin olleen oikeassa. Ei siihen pysty! En minä!
Mikä sitten neuvoksi? Kasvatustoiminnan lopettaminen? Perustaisinko uuden tallin, jonne ottaisin Ionicin joka rodusta 1-2 mieluisinta yksilöä (valikoipa nekin joo) "panostusponeiksi"? Mitä minä sitten teen niille ostohevosille, joille olen luvannut jalostuskäyttöä ostaessani? Kun toisaalta niitä ei huvittaisi kipata vastuuttomasti takaisin kasvattajallekaan, loppuelämän kodin kuitenkin luvannut ja kaikkea. Panisin pillit pussiin kokonaan sekä Ionicin että Gin Ahaltekin suhteen? (tällekään vaihtoehdolle Gin ei antanut kovin kummoisia toteutumismahdollisuuksia)
En todellakaan tiedä vielä. Sen kuitenkin lupaan että tein nyt mitä hyvänsä, niin Ionicin sekä GA:n sivut tulevat kyllä pysymään netissä, yksikään hevonen ei katoa, jos se minusta riippuu. Ja toistaiseksi en nyt aio ihan suorilta lopettaa tai tappaa kaikkia hevosia, ne jäävät ainakin roikkumaan, ainakin hetkeksi aikaa. Mutta että jos kiinnostaa ostaa jotakin, niin nyt on todellakin oikea aika siihen!
–S
Tekosyitähän nämä kaikki ovat, jos ihan rehellisiä ollaan. Poden pahalaatuista inspiraatiopulaa koko virtuaalihevostelun suhteen. Myönnän sen olevan jopa niin paha, että olen harkinnut lopettavani koko harrastuksen tai ainakin tekeväni jotain todella radikaalia sen suhteen. Syy on selvä, kirjoitin siitä jo vuosi takaperin blogiin: hevosia on liikaa.
Minua on alkanut ihan oikeasti syödä se seikka, että aina kun suunnittelen uutta kasvattia ja kun teen sille sivuja, olen tosi innoissani. On hieno suku, tosi kivat vanhemmat, tälle voisi saada jonkin hienon värinkin vielä ja tuokin nimi suvussa kertautuu, kiva juttu, se on hieno hevonen. Ja sitten se on siinä, en ehdi innostua siitä hevosesta käytännössä enää koskaan, koska siinä vaiheessa kun sillä teetän varsoja, on hevonen yleensä vanhahko ja teetän sillä varsoja vain siksi, että kehtaan kuopata sen seuraavaksi. Lisäksi hieno = pitkä suku on ongelma, koska sille on vaikea löytää sopivia tammoja/oreja tai ainakin siihen menee aikaa. Mitä isompi rotu, sen enemmän on myös vaihtoehtoja ja niiden kaikkien läpikäymiseen menee aikaa siihenkin. Tyydyn usein pariin ensimmäiseen löytämääni yksilöön, joiden suvut sopii jotenkin. Ja sitten kun tiedän tämän jo etukäteen, niin uudelle kasvatille sivuja tehdessä jo valmiiksi surettaa eikä siitä jaksa innostua kun tietää kuitenkin miten siinä käy.
Harkitsin ihan vakavasti sitä, että luovun suurimmasta osasta rotuja ja jätän pari-kolme järkevän kokoista rotua. Virginian kommentti tähän ei ollut rohkaiseva: "BTDT ja sitten perustin Ionicin. Valikoipa vaan pari rotua ja kerro sitten mullekin miten se onnistuu" (BTDT = been there, done that). Ikävä kyllä, minun on tunnustettava Ginin olleen oikeassa. Ei siihen pysty! En minä!
Mikä sitten neuvoksi? Kasvatustoiminnan lopettaminen? Perustaisinko uuden tallin, jonne ottaisin Ionicin joka rodusta 1-2 mieluisinta yksilöä (valikoipa nekin joo) "panostusponeiksi"? Mitä minä sitten teen niille ostohevosille, joille olen luvannut jalostuskäyttöä ostaessani? Kun toisaalta niitä ei huvittaisi kipata vastuuttomasti takaisin kasvattajallekaan, loppuelämän kodin kuitenkin luvannut ja kaikkea. Panisin pillit pussiin kokonaan sekä Ionicin että Gin Ahaltekin suhteen? (tällekään vaihtoehdolle Gin ei antanut kovin kummoisia toteutumismahdollisuuksia)
En todellakaan tiedä vielä. Sen kuitenkin lupaan että tein nyt mitä hyvänsä, niin Ionicin sekä GA:n sivut tulevat kyllä pysymään netissä, yksikään hevonen ei katoa, jos se minusta riippuu. Ja toistaiseksi en nyt aio ihan suorilta lopettaa tai tappaa kaikkia hevosia, ne jäävät ainakin roikkumaan, ainakin hetkeksi aikaa. Mutta että jos kiinnostaa ostaa jotakin, niin nyt on todellakin oikea aika siihen!
–S
sunnuntaina, lokakuuta 09, 2016
Kahden nollan tähden
Koska VRL-329 on eri asia kuin VRL-00329?
Nyt vittu oikeasti, joku raja sitä pitää pilkunnussimisellakin olla.
(Ja ei, en aio pyytää anteeksi kielenkäyttöäni. En myös aio poistaa näkyvillä olevaa hyväksyjän VRL-tunnusta, tehköön sellaista duunia jonka kehtaa tekemäkseen tunnustaa. Enkä halua anteeksipyyntöä yhtään miltään taholta, koska perkele se ei riitä siihen että kymmenien hevosten rekisteröintihakemukset hylättiin tällä perusteella ja että se olen MINÄ, joka joutuu ne uudestaan näpyttelemään.)
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)