Ht.netissä on ollut viime päivinä paljonkin puhetta YLA:sta ja siitä, pitäisikö sen pisteytystä uusia ja jos pitäisi, niin miten. Uusia ehdotuksia on sadellut ja olen lueskellut niitä mielenkiinnolla. Hyvä että tähän on tartuttu, koska YLA:n nykyinen pisteytysjärjestelmä on vuodelta 2002 eikä siihen sen jälkeen ole tehty kuin pieniä tarkennuksia. Vuosikymmenessä ajat ja asiat muuttuvat ja vaikka YLA onkin ihailtavasti pitänyt pintansa muutoksissa, on se silti melkoinen muinaisjäänne.
Jotta YLA:n uudistamisen kanssa ei mentäisi perse edellä puuhun, pitäisi ihan ensimmäisenä miettiä YLAn funktiota. Mikä on sen tarkoitus? Mitä se haluaa palkita? Millainen on YLA1-palkittu hevonen? Halutaanko palkita vaivannäköä? Halutaanko palkita realistisuutta? Persoonallisuutta? Rakennetta? Kilpailemista? Jalostusta? Rodunmukaisuutta? Kirjoittamista?
Alunperin YLA:n tarkoitus oli huomioida ja palkita hevosta kokonaisuutena, YLA:n historia juontaa siitä, että vuonna 2002 NJ-menestys oli kaikki kaikessa ja millään muulla ei ollut merkitystä. Suosituin siitosori oli se, jolla oli VIR MVA CH nimensä edessä, kisatulokset, luonne tai suku olivat yhdentekeviä, eikä niitä aina edes ollut. YLA oli suora vastaisku tälle, alkuperäisessä pisteytyksessä hevonen ei voinut saada pisteitä näyttelyistä eikä näyttelymenestyksestä. Tämä toki ei ollut pelkkää NJ-vastaisuutta vaan ihan maalaisjärkeä: hevosen rakenne arvioitiin YLA:ssa erikseen, joten jos se olisi saanut vielä ekstrapisteitä näyttelymenestyksestä, olisi se hyötynyt hienosta rakenteesta periaatteessa kahteen kertaan. Osin YLA vetosi myös realismiin, koska eihän ole missään määrin realistista suosia jalostuksessa sellaista hevosta, joka on vain kaunis. Rakenteen rinnalle nostettiin siis luonne, suku, ja kilpailutulokset. Kolmas seikka, johon YLA halusi puuttua, oli hevosten realistisuus. Yleisesti ottaen YLA:n avulla haluttiin laajentaa "hyvän virtuaalihevosen" määritelmää.
Nykyisin "hyvän virtuaalihevosen" käsite on laaja, jokaisella on vähän omanlaisensa käsitys siitä. Meille se tarkoittaa mieluisaa sukua ja realistista värigenetiikkaa, parhaassa tapauksessa myös nättiä kuvaa ja mukavaa nimeä. Jollekin toiselle 100 sijoitusta painotuslajista on ainoa merkitsevä tekijä. Kolmas haluaa viisi sivua luonnekuvausta ja kolme sivua sukuselvitystä, mutta kisatuloksia vain muutaman, sen verran että nyt näkyy että on kisattu. Neljäs haluaa hienon kuvan ja mielellään vähän vielä näyttelymenestystäkin. Viides haluaa nämä kaikki ja pari muuta juttua siihen vielä lisäksi. Kenen kelkkaan YLA hyppää? YLA ei voi olla enää sellainen kaiken ylitse menevä sateenvarjo, jonka alle mahtuvat kaikki mielipiteet ja näkemykset, koska tässä pätee loistavasti se sanonta, että kun yhdelle kumartaa, toiselle väistämättä pyllistää samalla.
Toisaalta ainakin KRJ:n ja ERJ:n laatuarvosteluiden arvosteluperusteet ovat noudatelleet jo vuosia YLA:n antamia raameja. Ei niissäkään tuijoteta pelkkää sijoitusten kokonaismäärää, pisteitä saa niin rakenteesta, luonteesta kuin suvustakin, tietenkin siihen omaan lajiin painotettuina. Nämä ovat siis vallanneet YLA:lta sen omaa aluetta, mutta minusta se niille sallittakoon, koska onhan se realistisempaa jossain kouluratsastuksen laatuarvostelussa katsoa vähän muitakin kohtia kuin vain arvottujen kisatulosten määrää. Mutta toisaalta KRJ:n ja kaverien hyppiminen YLA:n tontilla aiheuttaa sen, että YLA:lla ei ole oikein tarkoitusta enää. Suositummat (viime vuosina ehkä myös luotettavammin toimivat?) laatuarvostelut ovat ajaneet YLA:sta ohitse ja nyt YLA:lle pitäisi keksiä uusi tarkoitus tai muuten se jää vähän arvostetuksi, oudoksi sekasikiöksi lajikohtaisten laatuarvostelujen jalkoihin. Sellainenhan se nyt tuntuu vähän olevan, YLA-palkintoa kukaan ei kai oikeastaan tavoittele, mutta jonkinlaisen YLA-palkinnon saa lajikohtaisten laatispalkintojen ohella, jos viitsii YLA-tilaisuuteen hevosensa ilmoittaa.
Niin että YLA:n pitäisi löytää se oma juttunsa ja sitten pitää siitä kiinni, vaikka jotkut valittaisivatkin, että se on heille epäreilu. Nykyisin yksikään laatuarvostelu ei voi olla reilu kaikille eikä ottaa kaikkien mielipiteitä huomioon. Jos joku on eri mieltä, saa hän esittää pisteytysjärjestelmän, joka ei sorsi minun lempihevostani, joka sattuu olemaan kuvaton, luonteeton ja kisaamaton ahaltek, jolla on 10 polvea sukua täynnä Gin-tekkejä, mutta on aivan yhtä tasa-arvoinen sille suvuttomalle kisajyrälle, jolla on kasoittain sijoituksia, pitkänpitkä luonnekuvaus ja upea kuva. Itse asiassa tällä hetkellä YLA yrittää olla juuri tällainen, se yrittää välttää pyllistämästä suoraan kellekään, niinpä se haluaa hevoselta vähän sitä ja vähän tätä. Vähän kisoja, ettei suututeta sikakisaajia, muttei paljon, etteivät vähemmän kisaavat ota nokkiinsa ja hylkää YLAa. Rakennekuva on hyvä olla olemassa, mutta muullakin kuvalla voi saada pisteitä, ettei kukaan vain loukkaannu sen takia, ettei pääkuvasta saa mitään. Luonnekuvaus pitäisi olla, kun se nyt on historiallisesti kuulunut mukaan kuvioon. Suvusta saa pisteitä, mutta kun suvuttomien omistajat ovat niin pahoillaan, niin annetaan nyt vähän sukuselvityksistäkin pisteitä. Päiväkirjasta saa vähän pisteitä, muttei paljon, ettei vain karkoiteta niitä, jotka eivät päiväkirjaa pidä. Tarinakisoista saa myös muutaman pisteen, samalla perusteella. Ollaan kilttejä vähän kaikille, mutta oma linja puuttuu. Ei siis ihme, että YLA on jäänyt jalkoihin.
Siksi sanoinkin, että YLA:n pitäisi kipeästi löytää se tarkoitus ja syy, mistä se haluaa hevosia palkita. Se tosin voi tarkoittaa aivan totaalista täyskäännöstä koko YLA:ssa, mutta kukas sen estää? Jos halutaan palkita vaivannäköä, itsetehtyjen piirroskuvien pitäisi ajaa valokuvien edelle, itsekirjoitetun luonteen pitäisi olla pisin mahdollinen, tietysti myös persoonallinen, kielellisesti oikea ja sujuva lukea. Kisaamisessa määrä korvaa laadun, samoin suvussa, varsojen määrässä ja päiväkirjamerkinnöissä. Kaikki luonnollisesti pitäisi olla itse tehtyä, jos on aavistuskaan siitä, että oltaisiin fuskattu ja teetetty jollain toisella, siitä tulisi sanktiota.
Kokonaan toiselta näyttäisi sellainen pisteytys, jossa keskitytään realistisuuteen. Onko kuva, piirros tai valokuva, rodunmukainen, sukupuolileima hyvä, väri oikein määritelty, onko väri mahdollinen suvun perusteella, onko lajipainotus realistinen ottaen huomioon rodun, rakenteen, koon, luonteen, suvun, onko koulutustaso realistinen, ovatko perustiedot realistiset, onko kisaaminen realistista (tässä kohtaa sikakisaaminen vetäisi pisteet nolliin), onko luonnekuvaus realistisen tuntuinen, valmennukset, päiväkirjat ja niin edelleen.
Persoonallisuus on vähän vaikeampi määritellä. Persoonalliset kuvat (pelkistä rakennekuvista ja Bob Langrishista miinusta), persoonallinen luonne kirjoitettu persoonallisella otteella, kisaamisella ei niin väliä, mutta harvinaisemmista lajeista ja tarinakisoista saisi paljon lisäpisteitä. Suvun harvinaisuudesta voisi saada pisteitä myös, mutta kuka senkin määrittää.
Nämä ovat vain karrikoituja esimerkkejä, mutta tätä minä ajan takaa puhuessani YLA:n muutoksesta. YLA oli silloin aikanaan mullistava uutuus, joka pakotti harrastajia ajattelemaan asioita kokonaan uudesta näkökulmasta. Voisiko se olla sitä samaa vielä tänäkin päivänä?
– Gin
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti