Kuvamuisteluita 2000-luvun alkupuolelta

S:n pyynnöstä ajattelin vähän muistella vanhoja, sieltä jostain virtuaaliharrastukseni muinaishistoriasta, vuosilta 2001-03 (2004 perustin Ionicin ja se ei ole enää mitään muinaishistoriaa... eihän?). Erinnäisiä anekdootteja tuli mieleen kuvakyselyistä ja vastauksista niihin.

Niin, en tiedä miten monta kuvakyselyä olen lähettänyt virtuaalihistoriani aikana. Satoja varmasti, ehkä tuhansiakin. Aika suureen osaan ei koskaan vastattu mitään. Jossain kohdin opin laittamaan kuvakyselyn yhteyteen linkin sivustolle, minkä kuvia kysyin käyttööni, kun myöntävä vastaus tuli puolen vuoden jälkeen eikä minulla ollut hajuakaan, minkä sivuston kuvista mahtoikaan olla kyse. Kirjanpito ei ole ollut koskaan vahvimpia puoliani, toisaalta vanhat sähköpostiohjelmat eivät aina osanneet ketjuttaa vastauksia järkevästi kuten esimerkiksi Google Mail nykyään. Sähköpostien hakutoiminnoissakin oli usein parantamisen varaa.

Joskus kieltävä vastaus oli hyvin yksitavuinen: "No." "No, you may not use my photos" oli jo huomattava parannus ja tuntui kohteliaammalta. Toisinaan, onneksi harvoin tuli suoranaisia haukkuja tyyliin miten kehtaatkaan kysyä kuviani jollekin tyhmälle virtuaalihevoselle, tietenkään et saa käyttää niitä ja miljoona huutomerkkiä perään. Parempi tietysti tämäkin kuin tappouhkaus. Kyllä! Olen saanut kerran suoranaisen tappouhkauksen, tosin se muistaakseni koski sitä tilannetta, että jos kuitenkin kieltävästä vastauksesta huolimatta käytän kuvia omilla sivuillani. En tiedä olisiko yhdysvaltalainen farminomistaja lähtenyt vartavasten Eurooppaan asti toteuttamaan uhkaustaan. Vittuillakseni lähetin vielä sähköpostia takaisin, kiitin kohteliaasta (hah hah...) vastauksesta ja sanoin jättäväni heidän kuvat rauhaan. Harmi että tämä(kin) mailinvaihto tuhoutui Sunpointin mukana.

Myöntävistä vastauksista nousi mieleen eräs tapaus, kun lähetin sähköpostia erään itäeurooppalaisen hevossivuston ylläpitäjälle ja kysyin, mistä kuvat olivat peräisin, olivatko ne hänen ottamiaan. Vastoin arveluitani sain vastauksen kohtuullisen selvällä englanninkielellä, siinä vakuutettiin että kyllä, kuvat ovat hänen ottamiaan ja hän voi niitä antaa käytettäväksi mielellään.
No kiva, osa kuvista oli kyllä sen näköisiä, että ne ovat peräisin jostain muista lähteistä, mutta jonkinlainen osa oli itseotetun näköisiä. Tarkistin asian vielä kohteliaasti.
Ei ei, kyllä ne ovat kaikki hänen.
Selvä, mennään tällä. (Eihän niitä pakko ole käyttää)
Hänellä olisi enemmänkin kuvia kuin mitä netissä on, haluaisitko niitäkin?
No mikä jottei, kyllä kuvat aina kelpaavat.
Miten näitä voisi lähettää? Hänellä on aika paljon, ei voi ladata nettiin mihinkään, sähköpostin liitteisiin ei mahdu. (Juu, tämä oli todellakin aikana ennen Google Drivea, DropBoxia tai oikeastaan yhtään mitään).

Muutaman tyrmätyn ehdotuksen jälkeen päädyimme siihen, että helpointa on jos hän lähettää minulle cd-levyn! Jep-jep. Mietimme parin kaverin kanssa kuumeisesti, miten tuo pitäisi hoitaa. Varmuuden vuoksi otin itselleni hetkeksi postilokero-osoitteen paikallisesta postista, oman kotiosoitteen antaminen tuntui vähän epämiellyttävältä. Cd saapui aikanaan hyvin pakattuna ja ehjänä, joten meillä oli käsissä toinen ongelma: uskaltaako cd:tä lukea millään koneella, tiedä mitä viruksia se sisältää? Kämppäkaveri rakenteli vanhoista osista testirakkineen, johon asennettiin kaikki mahdolliset virusohjelmat ja jota ei kytketty verkkoon, ja cd lykättiin asemaan. Virusskannerit antoivat kaikki puhtaat paperit levylle ja sen sisällölle, tosin perusteellisimpaan skannaukseen meni yksi yö. Se testikone ei ollut todellakaan ihan viimeistä huutoa ja virusskanneri oli aika raskas pyöritettävä sille. Levyltä löytyi kohtuullinen määrä valokuvia, jotka muutaman varmuustoimenpiteen jälkeen siirrettiin omalle koneelleni.

(S:n huomautus: tarkistuksessa kului vuorokausi, koska ensimmäisenä yönä virussofta oli kaatanut koneen. Seuraavana päivänä tarkistus meni läpi.)

Lähetin taas mailia, kerroin levyn tulleen perille ja kiittelin siitä kovasti. Kysyin myös haluaako hän cd:n hinnan ja postikuluja minulta. Ei tarvitse, kuului vastaus. Tinkasin vielä vähän, kyllä minä nyt oikeasti voisin vähän maksaa, eihän tuo ilmaista lystiä kuitenkaan ole ollut. No hyvä on, voisin lähettää hänelle kirjekuoressa rahaa ilmoittamansa summan (mistään PayPalista ei oltu toki kuultukaan tuolloin ja kansainvälinen rahaliikenne oli muutenkin heikompaa). Marssin siis pankkiin vaihtamaan markkoja tai euroja muistaakseni Slovakian korunoiksi. Kuvaajan haluama summa oli jotain kympin luokkaa markoissa, puhutaan siis ehkä parista eurosta. Pankissa oltiin hieman ihmeissään, miksi halusin näin pienen summan vaihtaa rahaa, ja kyseistä valuuttaa ei suoraan löytynyt konttorista, piti mennä OP:n Tampereen pääkonttoriin (pitiköhän sitä sinnekin erikseen tilata, en muista enää, onneksi kuitenkin onnistui näinkin pienelle summalle). Lähetin rahat kirjekuoressa kuvaajalle ja sain myöhemmin vielä sähköpostin, että kuori oli tullut perille, kiiteltiin kovasti.

Jossain vaiheessa kysyin sitä, miten hän haluaa tekijänoikeudet merkittävän kuvien yhteyteen. Ei tarvitse mitään merkintää, vastattiin. Koska tuolloin virtuaalimaailmassa tekijänoikeusmerkinnät oli aivan ehdottomasti tärkein asia ja minut olisi ristiinnaulittu, jos olisin käyttänyt kuvia joiden yhteydessä ei lue jotain, pyysin vielä toistamiseen jotain mielipidettä. Älä ainakaan hänen nimeään käytä, eikös siinä CD:n kannessa ollut joku teksti, millä hän oli merkinnyt sen, voit käyttää sitä, ok? Joo, olihan siinä kaksi kirjainta. Käytetään sitten sitä...

Entä ne kuvat sitten? No, niitä oli parisataa muistaakseni. Osa oli laadultaan niin huonoja, että lensivät roskiin ajan mittaan. Kovinkaan moni kuva ei ollut mikään huippulaadukas, mutta jotenkin päin kelvollisia oli suurin osa, onneksi. Kuvat oli nimetty roduittain, mutta rodut olivat jo ihan silmin katsoen aivan pielessä. Myöhemmin, Google kuvahaun kehityttyä olen yrittänyt jäljittää näitä kuvia ja niiden lähteitä. Suurin osa löytyy netistä jostain, ilman minkäänlaisia järkeviä tekijänoikeusmerkintöjä. Ne lienee alunperin kopioitu tuolta sivustolta (joka ei ole toiminut ainakaan vuosikymmeneen) ja ovat sitten lähteneet kiertämään netin loputtomia random-hevossivustoja. Yhdelle kuvalle löysin toisen nimen kuvaajaksi, se voi olla oikein. Suurin osa saattaa kuitenkin olla peräisin jostain itä-Euroopan perukoilta, osa on aivan selvästi (valitettavan huonolaatuisia) skannauksia vanhoista valokuvista, tiedä minkä perhealbumin kyseinen kaveri on ajanut skannerin läpi.

Cd saattaa olla edelleen muuten tallessa! Luulisin että maasta muuttaessani pakkasin sen äidin luokse jääneeseen "sattumalaatikkoon", jossa olivat kaikki sellaiset tavarat, joita en raaskinut heittää tai antaa pois, mutta jotka eivät minimalistiseen muuttokuormaankaan mahtuneet. Koko episodi oli nimittäin sen verran monipolvinen, että ajattelin jättää cd:n muistoksi. Pitää ehkä tonkia joskus kun käyn äidin luona seuraavan kerran...

– Gin