IE, tuo miespuolisten sivuntekijöiden päitä kaljuunnuttava kyhäelmä. Tuo naispuolisten sivuntekijöiden naamaan ryppyjä rypistelevä selain. Jos sivu toimii hienosti Firefoxilla ja Chromella, se yleensä on siedettävä myös Operalla ja ehkä jopa mobiiliselaimilla, jos suunnittelijalla/toteuttajalla on ollut hajuakaan skaalautuvuudesta ja sen toteuttamisesta, mutta mikään ei takaa, että se ylipäänsä edes toimisi IE:llä, saati että näyttäisi siedettävältä, saati hyvältä.
Windows-koneilta IE löytyykin vakiona, mutta Linuxilta tai Macilta harvemmin, vaikka testausta varten se olisikin ihan hyvä olla olemassa. Ehkäpä juuri siksi on kehitetty IE NetRenderer, nettipalvelu, johon syötetään sivun osoite, valitaan haluttu IE:n versio ja sitten katsotaan, miltä se näyttää. Helppo ja nähtävästi aika toimivakin palvelu. Myös Facebookissa voi tykätä.
Viitisen vuotta sitten eli aivan 2000-luvun alkupuoliskolla selainten erot olivat toisenlaiset. Jos sivun optimoi IE:lle (joka tuolloin oli valtaselain, FF:n aikakausi alkoi vasta myöhemmin), se toimi yleensä kokolailla kivasti myös Mozillalla (joka tuli maisemiin 2004 tienoilla) ja ehkä myös Operalla (vuodesta 2001 eteenpäin, muistan vielä Operan mainokset). Chromea ei silloin ollutkaan. Suurin murheenkryyni oi Netscape Navigator, joka 90-luvun puolivälissä oli valtaselain ja 90-luvun lopulla käytiin selainsotaa IE:n ja Netscapen kanssa, jonka IE voitti, lähinnä kai siksi että IE tuli vakiona jokaisen Windows 98:n mukana. Koska IE ja NN olivat tuolloin ne valtaselaimet, oli sivujen virittämisessä toimiviksi molemmilla todellista haastetta. Nimim. "Kokemusta".
sunnuntai, joulukuuta 04, 2011
lauantaina, joulukuuta 03, 2011
Joulukalenterin luukku 3: Germa tarinoi
No jo oli aikakin, että ehdottoman ykkösrodun edustaja pääsee ääneen! Se, että tämän blogin satuilu-aiheen saa aloittaa joku pikkusievä arabitamma on lähestulkoon pyhäinhäväistys. Tällä kertaa kynää kavioissaan pitelen minä, Gin German, tallin komein ahaltek-ori ja se on jo paljon se, kun talli on täynnä toinen toistaan komeampia saman rodun oreja.
Olen nyt kirjoitushetkellä vähän yli 16-vuotias ja kuulemma olisin urani huipulla, jos minulla jotain uraa ylipäänsä olisi. Meikäläinen on kyllä opetettu kouluratsuksi ja vaikeatkin asiat sujuvat hyvän ja tutun ratsastajan alla oikein kauniisti, mutta kisoihin en ole joutunut taitojani esittelemään. Omistajat muistuttavat aina, etteivät Wienin espanjalaisen ratsastuskoulunkaan lipizzaoriit kilpaile, mutta ovat silti kouluratsujen aatelia. Minä en niistä epsanjalaisista tiedä, mutta voin kyllä väittää kuuluvani kouluratsujen aateliin ainakin täällä omalla kotitallillani.
Meikäläinen sai viettää pitkän lapsuuden, ei puhettakaan siitä että olisi alettu jo ihan nuorena tunkea satulan päälle ratsastajaa. Laukkahevoset on eri asia ja kyllähän minullekin opetettiin tämmöiset satula- ja suitsijutut aikaisessa vaiheessa, mutta satulaan ei noustu kuin vähän kolmivuotiaana, silloinkin vaan harjoituksen vuoksi. Olin jo varsasta asti aika isokokoinen, mutta kuulemma epäsuhtainen, niin antoivat minun varttua kunnolla aikuiseksi ennenkuin vakavampi ratsastusharjoittelu aloitettiin.
Paitsi isokokoinen, olen ollut myös aika omapäinen ja villikin. Minkäs tekee, kun on niin paljon menohaluja aina, ettei tahdo jaksaa odotella sitä ihmistä siellä? Vanhemmiten olen kyllä ikäväkseni todennut, että nuo ihmiset ovat pahuksen sitkeitä, ihan joka kerta jaksavat nalkuttaa siitä, jos ei tehdä just niinkuin he haluavat ja ihan vielä siinä tahdissakin... Aina joskus pitää kuitenkin kokeilla, että jos sitä vaikka voisi rynniä talutettaessa, tiedä vaikka olisivat lepsuuntuneet ajan myötä. Eivät vielä ole, mutta toivossa on hyvä elää.
Se ratsastuspuuha on oikeastaan aika hauskaakin, varsinkin jos suoriutuu hyvin ja saa paljon kehuja. Meikäläisen ratsastaja on vielä niin hyvä, että sen kanssa tullaan hienosti toimeen keskenämme. Minä tiedän heti pienimmästäkin vihjeestä, että mitä se nyt haluaa ja toisaalta se ratsastaja tietää ne jutut, joita ei saa kovin paljon treenata ja myös ne jutut, joissa olen hyvä ja joista pidän. Enkä minä oikeastaan viitsi sille tehdä kaikkia metkujani, joita on tullut joskus vieraampien ratsastajien kanssa treenailtua. Se ei olisi reilua, eihän?
Silloin ihan alkuaikoina, kun ratsastuspuuhaa aloiteltiin, me menimme vain käyntiä ja käyntiä ja käyntiä ja joskus joku oli taluttamassakin, niin opeteltiin näitä kaikkia ohjausjuttuja, että mihin suuntaan pitää mennä kun ratsastaja tekee jotakin. Ei se niin hirveän vaikeaa ollut eikä sitä tehty kovin pitkiä aikoja kerrallaan. Sitten myöhemmin alettiin ravaillakin pitkin kenttää ja sitten alkoi nousta hiki pintaan jo meikäläiselläkin aika ajoin.
Laukkaamistakin treenailtiin, vaikka jotenkin silloin aluksi oli ihan vaikeata käsittää, että miten sitä laukkaa oikein nostetaan. Kyllä se yleensä nousi, mutta jotenkin jännitin sitä aina vähän ja sotkin jalkani ihan solmuun ja sitten mentiin joka sortin ristilaukkaa. Se ristilaukka tai mikä lienee possukönkkäys on aina ollut vähän meikäläisen kompastuskivi. Silloin aluksi siitä päästiin eroon kun otettiin aina laukannosto uudestaan ja rauhallisesti. Sitten kun laukka nousi oikein kerralla, lopetettiin yleensä ratsastus ja pääsin tarhaan.
Myöhemmin kun harjoiteltiin laukanvaihtoa, aluksi kävi helposti niin että etujalat kyllä vaihtoi laukan, mutta takajalat ei ja taas mentiin kuin kolmijalkainen kameli. Mutta siitäkin päästiin eroon ja nykyisin vaihdan laukan oikein helposti ja kauniisti. Joskus vaihdan laukan ihan huviksenikin vaikkei ratsastaja sitä pyytäisikään. Silloin ratsastaja yleensä naurahtaa ja pyytää vaihtamaan takaisin ja ollaan molemmat tyytyväisiä.
Hassua muistella noita keltanokka-aikoja, kun silloin mentiin niin helppoja juttuja ja nythän mä osaan jo vaikka mitä: piruetit ja väistöt ja piaffit ja passaget ja laukanvaihtosarjat ja lisäämiset ja kokoamiset ja vaikka mitkä. Piaffi on kanssa aina sellainen, että ratsastaja on niin iloinen kun se onnistuu hyvin. Meikäläisen piaffi ei ole kuulemma sieltä korkeimmasta päästä, mutta pysyy yleensä hyvin kasassa. Sitä on joskus ihan videoitukin talteen.
Mutta eihän mun elämä nyt ihan kokonaan ole pelkkää koulupylperrystä. Itse asiassa ei ollenkaan. Käyn useampia kertoja viikossa maastossa ratsastajan kanssa, joskus tehdään ihan pitkiäkin lenkkejä, ollaan pois tallilta melkein koko päiväkin parhaimmillaan. Ja sitten joskus hypätään esteitäkin, vaikka olenkin kuulemma kouluratsu. Se on hauskaa puuhaa, vaikka välillä vähän epäilyttääkin jotkut esteet.
Heh, kai sitä pitää kertoa nuoruudesta sellainen juttu, että minähän ihan pelkäsin kun näin ekan kerran eläissäni estepuomin. Se lojui kentällä ihan vaarattoman näköisenä ja mä tuijotin sitä ja pörisin ja pärskyin sille kun en tiennyt oikein että mikä se on, jos vaikka vaarallinenkin. Kun ei voi tietää. Sitten ratsastaja houkutteli meikäläisen sen luo ja pääsin sitten tutkimaan sitä paremmin. Kun olin sitä aikani tuijotellut ja nuuskinut ja kaviollakin kopauttanut, totesin, ettei se varmaan ole vaarallinen. Sitten me mentiin ratsastajan kanssa sen ylitse eikä se purrut.
Sen jälkeen ei ole puomit pelottaneet, vaikka niiden yli on saanut jalkojensa kanssa steppailla. Meikäläisen ratsastajalla on meinaan joku ihme fiksaatio noihin puomeihin, niitä on sitten ollut erilaisina kujamuodostelmina ja muina tarjolla tässä vuosien mittaan niin paljon, että ihmettelen jos se keksii jonkin sellaisen yhdistelmän, mitä mä en ole vielä nähnyt!
Olen nyt kirjoitushetkellä vähän yli 16-vuotias ja kuulemma olisin urani huipulla, jos minulla jotain uraa ylipäänsä olisi. Meikäläinen on kyllä opetettu kouluratsuksi ja vaikeatkin asiat sujuvat hyvän ja tutun ratsastajan alla oikein kauniisti, mutta kisoihin en ole joutunut taitojani esittelemään. Omistajat muistuttavat aina, etteivät Wienin espanjalaisen ratsastuskoulunkaan lipizzaoriit kilpaile, mutta ovat silti kouluratsujen aatelia. Minä en niistä epsanjalaisista tiedä, mutta voin kyllä väittää kuuluvani kouluratsujen aateliin ainakin täällä omalla kotitallillani.
Meikäläinen sai viettää pitkän lapsuuden, ei puhettakaan siitä että olisi alettu jo ihan nuorena tunkea satulan päälle ratsastajaa. Laukkahevoset on eri asia ja kyllähän minullekin opetettiin tämmöiset satula- ja suitsijutut aikaisessa vaiheessa, mutta satulaan ei noustu kuin vähän kolmivuotiaana, silloinkin vaan harjoituksen vuoksi. Olin jo varsasta asti aika isokokoinen, mutta kuulemma epäsuhtainen, niin antoivat minun varttua kunnolla aikuiseksi ennenkuin vakavampi ratsastusharjoittelu aloitettiin.
Paitsi isokokoinen, olen ollut myös aika omapäinen ja villikin. Minkäs tekee, kun on niin paljon menohaluja aina, ettei tahdo jaksaa odotella sitä ihmistä siellä? Vanhemmiten olen kyllä ikäväkseni todennut, että nuo ihmiset ovat pahuksen sitkeitä, ihan joka kerta jaksavat nalkuttaa siitä, jos ei tehdä just niinkuin he haluavat ja ihan vielä siinä tahdissakin... Aina joskus pitää kuitenkin kokeilla, että jos sitä vaikka voisi rynniä talutettaessa, tiedä vaikka olisivat lepsuuntuneet ajan myötä. Eivät vielä ole, mutta toivossa on hyvä elää.
Se ratsastuspuuha on oikeastaan aika hauskaakin, varsinkin jos suoriutuu hyvin ja saa paljon kehuja. Meikäläisen ratsastaja on vielä niin hyvä, että sen kanssa tullaan hienosti toimeen keskenämme. Minä tiedän heti pienimmästäkin vihjeestä, että mitä se nyt haluaa ja toisaalta se ratsastaja tietää ne jutut, joita ei saa kovin paljon treenata ja myös ne jutut, joissa olen hyvä ja joista pidän. Enkä minä oikeastaan viitsi sille tehdä kaikkia metkujani, joita on tullut joskus vieraampien ratsastajien kanssa treenailtua. Se ei olisi reilua, eihän?
Silloin ihan alkuaikoina, kun ratsastuspuuhaa aloiteltiin, me menimme vain käyntiä ja käyntiä ja käyntiä ja joskus joku oli taluttamassakin, niin opeteltiin näitä kaikkia ohjausjuttuja, että mihin suuntaan pitää mennä kun ratsastaja tekee jotakin. Ei se niin hirveän vaikeaa ollut eikä sitä tehty kovin pitkiä aikoja kerrallaan. Sitten myöhemmin alettiin ravaillakin pitkin kenttää ja sitten alkoi nousta hiki pintaan jo meikäläiselläkin aika ajoin.
Laukkaamistakin treenailtiin, vaikka jotenkin silloin aluksi oli ihan vaikeata käsittää, että miten sitä laukkaa oikein nostetaan. Kyllä se yleensä nousi, mutta jotenkin jännitin sitä aina vähän ja sotkin jalkani ihan solmuun ja sitten mentiin joka sortin ristilaukkaa. Se ristilaukka tai mikä lienee possukönkkäys on aina ollut vähän meikäläisen kompastuskivi. Silloin aluksi siitä päästiin eroon kun otettiin aina laukannosto uudestaan ja rauhallisesti. Sitten kun laukka nousi oikein kerralla, lopetettiin yleensä ratsastus ja pääsin tarhaan.
Myöhemmin kun harjoiteltiin laukanvaihtoa, aluksi kävi helposti niin että etujalat kyllä vaihtoi laukan, mutta takajalat ei ja taas mentiin kuin kolmijalkainen kameli. Mutta siitäkin päästiin eroon ja nykyisin vaihdan laukan oikein helposti ja kauniisti. Joskus vaihdan laukan ihan huviksenikin vaikkei ratsastaja sitä pyytäisikään. Silloin ratsastaja yleensä naurahtaa ja pyytää vaihtamaan takaisin ja ollaan molemmat tyytyväisiä.
Hassua muistella noita keltanokka-aikoja, kun silloin mentiin niin helppoja juttuja ja nythän mä osaan jo vaikka mitä: piruetit ja väistöt ja piaffit ja passaget ja laukanvaihtosarjat ja lisäämiset ja kokoamiset ja vaikka mitkä. Piaffi on kanssa aina sellainen, että ratsastaja on niin iloinen kun se onnistuu hyvin. Meikäläisen piaffi ei ole kuulemma sieltä korkeimmasta päästä, mutta pysyy yleensä hyvin kasassa. Sitä on joskus ihan videoitukin talteen.
Mutta eihän mun elämä nyt ihan kokonaan ole pelkkää koulupylperrystä. Itse asiassa ei ollenkaan. Käyn useampia kertoja viikossa maastossa ratsastajan kanssa, joskus tehdään ihan pitkiäkin lenkkejä, ollaan pois tallilta melkein koko päiväkin parhaimmillaan. Ja sitten joskus hypätään esteitäkin, vaikka olenkin kuulemma kouluratsu. Se on hauskaa puuhaa, vaikka välillä vähän epäilyttääkin jotkut esteet.
Heh, kai sitä pitää kertoa nuoruudesta sellainen juttu, että minähän ihan pelkäsin kun näin ekan kerran eläissäni estepuomin. Se lojui kentällä ihan vaarattoman näköisenä ja mä tuijotin sitä ja pörisin ja pärskyin sille kun en tiennyt oikein että mikä se on, jos vaikka vaarallinenkin. Kun ei voi tietää. Sitten ratsastaja houkutteli meikäläisen sen luo ja pääsin sitten tutkimaan sitä paremmin. Kun olin sitä aikani tuijotellut ja nuuskinut ja kaviollakin kopauttanut, totesin, ettei se varmaan ole vaarallinen. Sitten me mentiin ratsastajan kanssa sen ylitse eikä se purrut.
Sen jälkeen ei ole puomit pelottaneet, vaikka niiden yli on saanut jalkojensa kanssa steppailla. Meikäläisen ratsastajalla on meinaan joku ihme fiksaatio noihin puomeihin, niitä on sitten ollut erilaisina kujamuodostelmina ja muina tarjolla tässä vuosien mittaan niin paljon, että ihmettelen jos se keksii jonkin sellaisen yhdistelmän, mitä mä en ole vielä nähnyt!
perjantaina, joulukuuta 02, 2011
Joulukalenterin luukku 2: keksityt hevoset
Hevosten "tuominen" eli keksiminen on osoittautunut yllättävän hankalaksi virtuaalimaailmassa. Olen sivusilmällä seuraillut ht.netissä käytävää keskustelua tuontihevosista ja tuomisesta enkä ihan aika jaksa ymmärtää.
Usein näkee topikkeja, joissa pyydetään tuomaan hevosia ja joskus niihinkin on tullut itse vastailtua, silloin kun aktiivisemmin pyörin siellä. Nykyisinhän Gin hoitaa pääosan meidän PR-hommista. Oudoimpia ovat kautta aikojen olleet ne pyynnöt, joissa kerrotaan jotain tämänkaltaista: "Haluaisin 135-senttisen kiltin ruunikon nf-tamman, joka on syntynyt Britanniassa ja on nyt 3-vuotias. Toisitko minulle sellaisen?" Mitäs siinä tarvitaan enää oikeastaan muuta kuin nimi hevoselle ja mahdollisesti vanhempien nimet? Ne kun vielä keksisi, niin siinä olisi jo hevosen perustiedot kasassa eikä mitään "tuomista" tarvittaisi.
No juu, kukin tyylillään eikä tuo nyt vielä niin hullua ole. Hullumpaa on se, että tuollaiseen viestiin vastaa joku, keksii hevoselle kivan nimen, kopioi muut tiedot aloitusviestistä, keksii vanhempien nimet ja osaa vielä tällätä EVM-merkinnän niiden perään, kirjoittaa luonteen kuvailuksi "kiltti ja rauhallinen" ja kaiken tämän suunnattoman vaivannäön jälkeen pyytää, että uusi omistaja muistaisi mainita hänet maahantuojana hevosen sivuilla. Miten nimenkipeitä ihmiset ovatkaan! Eihän tämä "tuoja" tehnyt oikeastaan mitään kuin keksi sen nimen ja silti pitää oma nimi saada hevosen sivuille siitä hyvästä.
Meidänkin kasvateille kysellään toisinaan nimiehdotuksia muilta ihmisiltä, joten pitäisiköhän tällaisten kasvattien perustietoihin lisätä seuraavanlainen rivi: "Sylikummi: nimenkeksijä"?
Asia ihan erikseen on tietysti se, jos joku pyörittää tuontitallia tai -foorumia, jonne keksitään uusia hevosia ja niitä saavat halukkaat sieltä ostaa ja vaikka välillä keksittäisiin hevonen ostajan tilauksesta ja toiveesta. Tällaisessa tilanteessa ymmärrän sen, että hevosen sivuille halutaan tuojan nimi ja linkki, koska se on sen tallit/foorumin "liiketoimintaa" ja jokainen sieltä myyty hevonen voi toimia jonkinlaisena mainoksena, samalla tavoin kuin kasvatin sivuille kuuluu linki kasvattajatallille. Yleensä tällaiset tuontitallit kuitenkin näkevät hieman enemmän vaivaa hevosten keksimisen eteen kuin vain sen verran että nimen keksivät.
Sen myös vielä jotenkin ymmärtää, jos kasvattaja haluaa kasvatilla kilpailtavan ja muutenkin oltavan aktiivisia, mutta että tuontihevosille asetetaan samanlaisia toiveita. Ei sitä niin kovin montaa viikkoa ole, kun luin em. foorumilta miten hevosia tuoneet kuorossa valittelivat, että kun heidän tuonnillaan ei ole tehty mitään ja onkohan se edes sivuja saanut ja kuinka heille ne satunnaiset tuontihevoset ovat ihan yhtä tärkeitä kuin omat kasvatitkin. Lyömättömänä perusteluna oli luonnollisesti se, että kun tälläsi sille tuonnille niin kivan nimen, jolle olisi ollut käyttöä omallakin tallilla.
Lapset, täti opettaa: jos sinulla on mielessä kiva nimi, kirjoita se ylös ja käytä itse. Älä "anna" kaverille ja sitten itke perään, kun hieno nimi meni siinä.
Ja mitä tulee tuontihevosilta vaadittuun aktiivisuuteen, niin se jos mikä saa ainakin minulta niskakarvat pystyyn. Tuontihevoset ovat kivoja juuri siksi, että niiden kanssa ei ole kukaan huohottamassa niskassa ja vaatimassa suorituksia vaan että niiden kanssa taa tehdä tai olla tekemättä mitä vain. Se, että joku itkee foorumilla kuinka hänen tuomansa hevonen unohdettiin ihan täysin, ei tietysti vaikuta periaatteessa mihinkään, mutta voi luoda kuitenkin paineita kilpailuttaa tuontihevosia.
Se jos mikä on väärin. Suvuttomat hevoset ovat yleensä arvokkaita jalostuksen kannalta ja niitä on aina liian vähän, joten jos nyt alkaa tulla yleisemmäksikin tavaksi vaatia myös niiltä aktiivisuutta (eli yleensä paljon aikaa vievää kisaamista), niitä halutaan ja voidaan hankkia entistä vähemmän. Pidemmällä aikavälillä kasvatus tulee kärsimään, jos pahasti käy ja ihmiset eivät opi itse keksimään hevosia, joilla ei tarvitse kilpailla.
Me kuitenkin lupaamme, että meiltä saa ostaa aina sekä suvullisia että suvuttomia hevosia, joilla ei tarvitse kilpailla eipä ylipäänsä tehdä muuta kuin sivut.
Usein näkee topikkeja, joissa pyydetään tuomaan hevosia ja joskus niihinkin on tullut itse vastailtua, silloin kun aktiivisemmin pyörin siellä. Nykyisinhän Gin hoitaa pääosan meidän PR-hommista. Oudoimpia ovat kautta aikojen olleet ne pyynnöt, joissa kerrotaan jotain tämänkaltaista: "Haluaisin 135-senttisen kiltin ruunikon nf-tamman, joka on syntynyt Britanniassa ja on nyt 3-vuotias. Toisitko minulle sellaisen?" Mitäs siinä tarvitaan enää oikeastaan muuta kuin nimi hevoselle ja mahdollisesti vanhempien nimet? Ne kun vielä keksisi, niin siinä olisi jo hevosen perustiedot kasassa eikä mitään "tuomista" tarvittaisi.
No juu, kukin tyylillään eikä tuo nyt vielä niin hullua ole. Hullumpaa on se, että tuollaiseen viestiin vastaa joku, keksii hevoselle kivan nimen, kopioi muut tiedot aloitusviestistä, keksii vanhempien nimet ja osaa vielä tällätä EVM-merkinnän niiden perään, kirjoittaa luonteen kuvailuksi "kiltti ja rauhallinen" ja kaiken tämän suunnattoman vaivannäön jälkeen pyytää, että uusi omistaja muistaisi mainita hänet maahantuojana hevosen sivuilla. Miten nimenkipeitä ihmiset ovatkaan! Eihän tämä "tuoja" tehnyt oikeastaan mitään kuin keksi sen nimen ja silti pitää oma nimi saada hevosen sivuille siitä hyvästä.
Meidänkin kasvateille kysellään toisinaan nimiehdotuksia muilta ihmisiltä, joten pitäisiköhän tällaisten kasvattien perustietoihin lisätä seuraavanlainen rivi: "Sylikummi: nimenkeksijä"?
Asia ihan erikseen on tietysti se, jos joku pyörittää tuontitallia tai -foorumia, jonne keksitään uusia hevosia ja niitä saavat halukkaat sieltä ostaa ja vaikka välillä keksittäisiin hevonen ostajan tilauksesta ja toiveesta. Tällaisessa tilanteessa ymmärrän sen, että hevosen sivuille halutaan tuojan nimi ja linkki, koska se on sen tallit/foorumin "liiketoimintaa" ja jokainen sieltä myyty hevonen voi toimia jonkinlaisena mainoksena, samalla tavoin kuin kasvatin sivuille kuuluu linki kasvattajatallille. Yleensä tällaiset tuontitallit kuitenkin näkevät hieman enemmän vaivaa hevosten keksimisen eteen kuin vain sen verran että nimen keksivät.
Sen myös vielä jotenkin ymmärtää, jos kasvattaja haluaa kasvatilla kilpailtavan ja muutenkin oltavan aktiivisia, mutta että tuontihevosille asetetaan samanlaisia toiveita. Ei sitä niin kovin montaa viikkoa ole, kun luin em. foorumilta miten hevosia tuoneet kuorossa valittelivat, että kun heidän tuonnillaan ei ole tehty mitään ja onkohan se edes sivuja saanut ja kuinka heille ne satunnaiset tuontihevoset ovat ihan yhtä tärkeitä kuin omat kasvatitkin. Lyömättömänä perusteluna oli luonnollisesti se, että kun tälläsi sille tuonnille niin kivan nimen, jolle olisi ollut käyttöä omallakin tallilla.
Lapset, täti opettaa: jos sinulla on mielessä kiva nimi, kirjoita se ylös ja käytä itse. Älä "anna" kaverille ja sitten itke perään, kun hieno nimi meni siinä.
Ja mitä tulee tuontihevosilta vaadittuun aktiivisuuteen, niin se jos mikä saa ainakin minulta niskakarvat pystyyn. Tuontihevoset ovat kivoja juuri siksi, että niiden kanssa ei ole kukaan huohottamassa niskassa ja vaatimassa suorituksia vaan että niiden kanssa taa tehdä tai olla tekemättä mitä vain. Se, että joku itkee foorumilla kuinka hänen tuomansa hevonen unohdettiin ihan täysin, ei tietysti vaikuta periaatteessa mihinkään, mutta voi luoda kuitenkin paineita kilpailuttaa tuontihevosia.
Se jos mikä on väärin. Suvuttomat hevoset ovat yleensä arvokkaita jalostuksen kannalta ja niitä on aina liian vähän, joten jos nyt alkaa tulla yleisemmäksikin tavaksi vaatia myös niiltä aktiivisuutta (eli yleensä paljon aikaa vievää kisaamista), niitä halutaan ja voidaan hankkia entistä vähemmän. Pidemmällä aikavälillä kasvatus tulee kärsimään, jos pahasti käy ja ihmiset eivät opi itse keksimään hevosia, joilla ei tarvitse kilpailla.
Me kuitenkin lupaamme, että meiltä saa ostaa aina sekä suvullisia että suvuttomia hevosia, joilla ei tarvitse kilpailla eipä ylipäänsä tehdä muuta kuin sivut.
torstaina, joulukuuta 01, 2011
Joulukalenterin luukku 1: hevosten värit
Ja niin joulu joutui jo taas pohjolaan...
Kunnon joulukalenterin tavoin tästä päivästä aattoon asti saatte avata yhden luukun eli uuden tekstin joka päivä. Kaikenlaisia aiheita on tarjolla ja koska kaikille päiville ei ole vielä valmiina aihetta, saati tekstiä, ehdotuksiakin otetaan vastaan. Tekstien laadusta, saati kiinnostavuudesta ei luonnollisesti ole takeita.
-------
Luukku 1: hevosten värit
Kellekään vähänkään vakituisemmalle lukijalle ei liene yllätys eikä uusi asia, että me olemme S:n kanssa jonkinasteisia värifriikkejä, kuten tapaamme itseämme nimittää. Hevosten värit ja niiden periytyminen on ainakin pääpiirteissään hanskassa ja pahimmillaan värikeskustelu saattaa mennä kaikenlaisiin rabicanon eri asteisiin, brindleen, Birdcatcher-täpliin, niiden periytymiseen ja sen sellaisiin, joista moni muu harrastaja on pihalla, koska heillä on elämä.
Mutta emme mekään ole mitään 100% väriguruja joka asiassa. Esimerkiksi shetlanninponeilla toisinaan esiintyvä mushroom on jäänyt meille molemmille aika vieraaksi. Pearl-väreihin minä itse tutustuin vasta vähän aikaa sitten. Sabinon periytymisestä emme ole perillä edes sitä vähää, mitä siitä nykyisin tiedetään ja tiikerinkirjavien kuvioiden periytyminen on myös vähän retuperällä. Eikä dominanttivalkoinenkaan muunnoksineen ole ihan selvää kauraa...
Meidän hevosten (kaikki rodut mukaanlukien) nuo kaikkein erikoisimmat värit puuttuvatkin pääasiassa. Lopulta me olemme todella tylsiä värien suhteen: meillä on perusvärejä, kimoja, päistärikköjä, yksin- ja kaksinkertaisia voikkoja, joitain hallakoita, hopeaa, muutama samppanja, tiikerinkirjavaa, lehmänkirjavasta useimpia muunnoksia, muutama harva rabicano (ainakin ollut) ja sitten joitain, joissa yhdistyy pari eri tekijää. Ei siis mitään todella jännittävää.
Todella jännittävien värien ongelma on luonnollisesti kuvien heikko saatavuus, vaikka olemmekin jo kohta pari vuotta uhanneet piirtää/maalata itse edes yhden kuvat. Emme kuitenkaan varmasti ikinä pääse värien ja itsetehtyjen kuvien kanssa samalle tasolle kuin esimerkiksi Stiinu mahtavilla quarter-kuvillaan.
S on maininnut aiemmin termin "kimokammo", jota meikäläinen potee arabien, terskien, RBSH:iden ja puoliveristen kanssa. Kahdella viimeksi mainitulla rodulla kimon välttäminen on periaatteessa vähän pakon sanelemaa, koska kuvat ovat tiukemmassa kuin tummien värien. Arabeilla sen sijaan ei olisi kimoista kuvista pulaa, kun se nyt sattuu olemaan arabien ylivoimaisesti yleisin väri ainakin Suomessa ja todennäköisesti tilanne on sama ympäri maailman. Mutta kimo on vain jotenkin niin tylsä väri arabeilla. Vaikka onhan se myönnettävä, että parhaimmillaan kimo on todella kaunis väri.
Jotta asiat eivät arabien kohdalla olisi näin yksinkertaisia, S:llä on jonkinlainen raudikkokammo. Kieltämättä rautias on geneettisesti hankala väri, jos sitä alkaa paljon olla hevoskannassa, koska rautias + rautias on aina rautias.
Musta olisi hieno väri, mutta kuvia ei turhan paljon ole, niin että jos meidän arabilaumamme on aika ruunikko-pitoista, sille on ihan syynsä.
Ahaltekien kohdalla on puhuttu jo muutama vuosi sitten siitä, että meillä alkaa olla aika paljon voikkoja ja tuplavoikkoja. Tuplavoikot lisäävät voikkovärien määrää melko tavalla radikaalisti, koska kaikki niiden varsat ovat aina voikkovärisiä toisen vanhemman väristä riippumatta. Olemme yrittäneet hieman kääntää meidän väriskaalaa pois sieltä voikkojen parista, mutta koska viime ajoilta ei ole ahaltekien väritilastoja, en tiedä missä mennään. Ja myönnettävä on että voikot ovat kivoja.
Kunnon joulukalenterin tavoin tästä päivästä aattoon asti saatte avata yhden luukun eli uuden tekstin joka päivä. Kaikenlaisia aiheita on tarjolla ja koska kaikille päiville ei ole vielä valmiina aihetta, saati tekstiä, ehdotuksiakin otetaan vastaan. Tekstien laadusta, saati kiinnostavuudesta ei luonnollisesti ole takeita.
-------
Luukku 1: hevosten värit
Kellekään vähänkään vakituisemmalle lukijalle ei liene yllätys eikä uusi asia, että me olemme S:n kanssa jonkinasteisia värifriikkejä, kuten tapaamme itseämme nimittää. Hevosten värit ja niiden periytyminen on ainakin pääpiirteissään hanskassa ja pahimmillaan värikeskustelu saattaa mennä kaikenlaisiin rabicanon eri asteisiin, brindleen, Birdcatcher-täpliin, niiden periytymiseen ja sen sellaisiin, joista moni muu harrastaja on pihalla, koska heillä on elämä.
Mutta emme mekään ole mitään 100% väriguruja joka asiassa. Esimerkiksi shetlanninponeilla toisinaan esiintyvä mushroom on jäänyt meille molemmille aika vieraaksi. Pearl-väreihin minä itse tutustuin vasta vähän aikaa sitten. Sabinon periytymisestä emme ole perillä edes sitä vähää, mitä siitä nykyisin tiedetään ja tiikerinkirjavien kuvioiden periytyminen on myös vähän retuperällä. Eikä dominanttivalkoinenkaan muunnoksineen ole ihan selvää kauraa...
Meidän hevosten (kaikki rodut mukaanlukien) nuo kaikkein erikoisimmat värit puuttuvatkin pääasiassa. Lopulta me olemme todella tylsiä värien suhteen: meillä on perusvärejä, kimoja, päistärikköjä, yksin- ja kaksinkertaisia voikkoja, joitain hallakoita, hopeaa, muutama samppanja, tiikerinkirjavaa, lehmänkirjavasta useimpia muunnoksia, muutama harva rabicano (ainakin ollut) ja sitten joitain, joissa yhdistyy pari eri tekijää. Ei siis mitään todella jännittävää.
Todella jännittävien värien ongelma on luonnollisesti kuvien heikko saatavuus, vaikka olemmekin jo kohta pari vuotta uhanneet piirtää/maalata itse edes yhden kuvat. Emme kuitenkaan varmasti ikinä pääse värien ja itsetehtyjen kuvien kanssa samalle tasolle kuin esimerkiksi Stiinu mahtavilla quarter-kuvillaan.
S on maininnut aiemmin termin "kimokammo", jota meikäläinen potee arabien, terskien, RBSH:iden ja puoliveristen kanssa. Kahdella viimeksi mainitulla rodulla kimon välttäminen on periaatteessa vähän pakon sanelemaa, koska kuvat ovat tiukemmassa kuin tummien värien. Arabeilla sen sijaan ei olisi kimoista kuvista pulaa, kun se nyt sattuu olemaan arabien ylivoimaisesti yleisin väri ainakin Suomessa ja todennäköisesti tilanne on sama ympäri maailman. Mutta kimo on vain jotenkin niin tylsä väri arabeilla. Vaikka onhan se myönnettävä, että parhaimmillaan kimo on todella kaunis väri.
Jotta asiat eivät arabien kohdalla olisi näin yksinkertaisia, S:llä on jonkinlainen raudikkokammo. Kieltämättä rautias on geneettisesti hankala väri, jos sitä alkaa paljon olla hevoskannassa, koska rautias + rautias on aina rautias.
Musta olisi hieno väri, mutta kuvia ei turhan paljon ole, niin että jos meidän arabilaumamme on aika ruunikko-pitoista, sille on ihan syynsä.
Ahaltekien kohdalla on puhuttu jo muutama vuosi sitten siitä, että meillä alkaa olla aika paljon voikkoja ja tuplavoikkoja. Tuplavoikot lisäävät voikkovärien määrää melko tavalla radikaalisti, koska kaikki niiden varsat ovat aina voikkovärisiä toisen vanhemman väristä riippumatta. Olemme yrittäneet hieman kääntää meidän väriskaalaa pois sieltä voikkojen parista, mutta koska viime ajoilta ei ole ahaltekien väritilastoja, en tiedä missä mennään. Ja myönnettävä on että voikot ovat kivoja.
tiistaina, marraskuuta 22, 2011
Carita tarinoi
Heipä vain, olen Carita, viralliselta nimeltäni Abriko Chariat. Nuo ihmiset tahtovat aina hienostella nimien kanssa, mutta Caritaksi minua sanotaan. Olen jo kypsään ikään ehtinyt arabialaistamma, mutta silti edelleen nuorekas kuin mikä. Ikähän on vain numeroita, sanovat.
Njoo, meikäläisen historia alkaa tammikuusta 2010, synnyin silloin. Varsa-aika sujui mukavasti kun oli paljon suunnilleen samanikäistä nujuamisseuraa. Äiteeltä tahtoi palaa joskus hermo meikäläisen kanssa, kun en ollut hetkeäkään aloillani. Tosin olin äidin eka varsa, toisen varsan kanssa sekin osasi ottaa jo rennommin. Äiti oli vähän mustasukkainenkin minusta, ei aina tahtonut päästää ihmisiäkään ihan lähelle vaikka minä en ihmisiä pelännyt ollenkaan.
Sitten eräänä päivänä huomasin, ettei äiteetä ollut missään, kavereita oli kyllä iso lauma mutta äiti oli hukassa. Vieroitetaan, sanoivat ihmiset. Edelleen sain riekkua kavereiden kanssa isolla laitumella, joten sinänsä ei tullut olo yksinäiseksi. Ja ruokaakin piisasi, siitä pitivät ihmiset huolen.
Parivuotiaana sitten alettiin sovitella satulaa selkään ja kuolaimia suuhun. Meikälikka on ollut aina kauhean utelias kaiken uuden suhteen (se äiteetäkin hirvitti joskus, kun tervejärkisen hevosen pitäisi juosta karkuun eikä jäädä katselemaan kaikkia pelottavia asioita), niin että se oli aluksi tosi jännää, mutta totuin niihin varusteisiin nopeasti. Sit meinasikin tulla totaalinen tenkkapoo, kun sinne satulan päälle alkoi joku ihminen kingetä istumaan! Olinhan minä nähnyt muita hevosia, joilla on satulat ja ihmiset selässä, mutta että minullekin?! Ei se pelottavaa ollut, mutta outoa, perinjuurin outoa.
Miksi muka noin aikaisin alettiin ratsastaa, kun monien muiden ratsun ura alkaa vasta joskus kolmi- tai nelivuotiaana? No homman nimi oli se, että musta yritettiin tehdä laukkaratsua ja niiden pitää aloittaa kilpaileminenkin heti kolmivuotiaana. Minä kun olin jo niin isokokoinen ja hyvin kehittynyt nuorena, niin päättivät alkaa treenailla heti kolmivuotiskauden alkuun. Ja mikäs siinä, pääsi juoksemaan radalle muiden kanssa ja se jos mikä oli hauskaa. Varsinkin se muiden päihittäminen oli hauskaa, tylsempää oli se kun ratsastaja pidätteli meikäläistä muiden rinnalla. Ei saa väsyttää muka itseään, kissan villat...
Sit tuli ne ekat kisat. Muistan sen päivän kuin eilisen vaikka siitä on monta, monta VHKR-vuotta jo aikaa. Heti aamusta meikäläinen kyörättiin kaverien ja muutaman vieraammankin hevosen kanssa kuljetusautoon ja sit lähdettiin. Mä en oikein tykännyt silloin kuljetusautoista ja olinkin vähän hermona vaikkei se ollut edes eka kerta kun olin kuljetuksessa.
Ja oikeastaan haluaisin kyllä unohtaa ne ekat kisat myös, koska ne meni ihan penkin alle. Siellä oli niin paljon kaikkea, vieraita hevosia ja ihan outo ratakin juosta, keskity siinä sitten juoksemiseen! Jäin melkein viimeiseksi mutta silti tuo omistajatäti vaan taputteli ja syötti porkkanoita ja sanoi että ihan hyvät ekat kisat kun juoksin jotakuinkin oikeaan suuntaan koko ajan.
Sitten kun mentiin seuraaviin kisoihin, niin totesin, että hei, tää onkin ihan tuttu juttu, mutta jos tällä kertaa sit vaikka juostaisiin. Ja mähän juoksin ja pesin koko muun sakin! Omistajatädit ei olleet pysyä nahoissaan sit sen kisan jälkeen, ne halaili toisiaan ja mua ja mun ratsastajaa ja kaikkia ympärillä olevia. Ihan oli lepakoita tapulissa.
Ja sitten mut vietiin seuraaviin kisoihin ja mä voitin ja sit seuraaviin ja mä taas voitin ja voitin ihan kaikki... No, ikävä kyllä en voi ihan tuohon sävyyn kertoilla kisahistoriaani, mutta kyllä mä voitin vielä kolmivuotiaana toisekin kerran ja sit pääsin nelivuotiaana aloittamaan vaikeammalta tasolta. Silloin piti sit tunnustaa, että nyt on muut parempia. Ne juoksi ihan järjettömän kovaa! Kyllä mä nyt yritin niille pistää kampoihin minkä parhaani taisin, mutta aina joku riivatun lentokavio kiri mun ohi, jos ei muuten niin sitten just ennen maalia. On muuten harvinaisen ärsyttävää, voin kertoa!
Sit mua ei oikeastaan enää kiinnostanut hirveästi koko touhu ja mä sain vähän lomaa. Olin jonkin aikaa ihan vaan laitumella muitten kanssa, mikä oli kivaa ja sitten alettiin ratsastella taas vähän kerrallaan. Vielä mut pari kertaa raijattiin radalle ja mulla oli kyllä ihan intoakin juosta, mutten edelleenkään pärjännyt niille parhaille. Sitten noi ihmiset ynnäili vähän aikaa mun statistiikkoja ja voittosummia ja katseli kalenteria ja kisalähtöjä ja totesi, että mä pääsen eläkkeelle.
No hei, mä olin viisivuotias ja eläkkeellä. Luulin ihan vakavissani että nyt mä pääsen loppuiäkseni kaikkien kavereitten kanssa elbaamaan laitumelle. Aluksi kyllä pääsinkin, mutta sitten alkoivat ihmiset taas esitellä satulaa ja suitsia mulle. Hei c'moon, mä olen nyt eläkkeellä, ei mitään työnteolta haisevaa! Ne ei taas arvostaneet mun mielipidettä.
Sitten se uusi satula oli ihan erinäköinen ja kokoinen kuin edellinen satula ja ratsastuskin tapahtui leikkikehässä, sillä samalla aidatulla kärpäsenläjän kokoisella alueella, jossa mä aluksi opettelin sitä ratsastushommaa. Pari kunnon laukka-askelta kun ottaa, niin johan siinä aidat rytisee. Mut eheiii, en mä laukkaamaan päässyt. Me köpsyteltiin käyntiä ja harjoiteltiin pysähtymisiä ja mua käänneltiin ja väänneltiin sinne tänne. Ihan sai mennä kieli keskellä suuta, kun ei koskaan tiennyt että mitä se ratsastaja siellä selässä saa seuraavaksi päähänsä multa pyytää. Mutta koska ratsatuksen jälkeen pääsi aina kavereiden kanssa tarhailemaan ja sai porkkanoita ja rapsuttelua, niin oli mulla ihan hyvät syyt yrittää olla mahdollisimman mieliksi.
Sitten joskus harjoiteltiin ravijuttujakin ja eräänä päivänä se ratsastaja pyysi laukkaa. Vanhat tavat iski selkäytimestä takaisin ja meikälikka lähti kuin tykin suusta parasta vauhtiaan. Ja pah, selästä tulee heti komento, että nyt hiljempaa. Voi huokaus, ei tää ollutkaan niin yksinkertainen juttu kuin mä pienissä aivoissani kuvittelin. Mä hoksasin kyllä aika nopeasti, että täällä kärpäsläjäaitauksessa ei kaahata vaan kun pyydetään laukkaa, niin sitten laukataan nätisti ja tehdään kaikenmaailman kiemuroita ja vaikka mitä. Ratsastajan mielikuvitus on kyllä tosi vilkas kun pitää keksiä uusia jumppaliikkeitä meikäläisen pään menoksi.
Se oli vaan sellaista harrasteluratsastelua, ei mua ole viety mihinkään kisoihin vaikka kotona taivutellaan kyllä niin että joogagurutkin tulisi kateelliseksi jos vain näkisivät miten hienosti mä väännän itseni vaikka solmuun. Tämmöisen kuviokellunnan lisäksi ollaan harjoiteltu hyppäämistä, sellaisia pikkuisia esteitä ollaan menty ja tietysti lorvittu maastossa vaikka kuinka paljon. Mä sitten rakastan sitä, kun pääsee pois sieltä kärpäsläjäaitauksesta ja köpötellään kaikessa rauhassa pitkin maita ja mantuja. Ratsastajakin heittää ohjat löysiksi eikä patistele mua mihinkään suuntaan, me vaan mennään eteenpäin minne nenä osoittaa. Usein on kavereitakin mukana ja vaikka aina joku kaahopää on hirveän täpinöissään, niin mä otan lunkisti. Laukkapätkät on vähän tiukkoja tilanteita mulle, aina tulee muistoja mieleen niiltä laukkaradoilta ja voittajakehistä ja tekisi niin mieli painaa kaasu pohjaan. Koitin mä kerran, mutta sen kurinpalautuksen jälkeen olen kyllä sisäistänyt, että parempi vaan nöpötellä pikkulaukkaa. Ei tule sanomista.
(En ole koskaan kirjoittanut mitään hevosen tai muunkaan eläimen näkökulmasta, joten olkaa armollisia. Ja vastoin kirjoittajatietoa, tämän on kirjoittanut S, tosin Ginin ideasta.)
Njoo, meikäläisen historia alkaa tammikuusta 2010, synnyin silloin. Varsa-aika sujui mukavasti kun oli paljon suunnilleen samanikäistä nujuamisseuraa. Äiteeltä tahtoi palaa joskus hermo meikäläisen kanssa, kun en ollut hetkeäkään aloillani. Tosin olin äidin eka varsa, toisen varsan kanssa sekin osasi ottaa jo rennommin. Äiti oli vähän mustasukkainenkin minusta, ei aina tahtonut päästää ihmisiäkään ihan lähelle vaikka minä en ihmisiä pelännyt ollenkaan.
Sitten eräänä päivänä huomasin, ettei äiteetä ollut missään, kavereita oli kyllä iso lauma mutta äiti oli hukassa. Vieroitetaan, sanoivat ihmiset. Edelleen sain riekkua kavereiden kanssa isolla laitumella, joten sinänsä ei tullut olo yksinäiseksi. Ja ruokaakin piisasi, siitä pitivät ihmiset huolen.
Parivuotiaana sitten alettiin sovitella satulaa selkään ja kuolaimia suuhun. Meikälikka on ollut aina kauhean utelias kaiken uuden suhteen (se äiteetäkin hirvitti joskus, kun tervejärkisen hevosen pitäisi juosta karkuun eikä jäädä katselemaan kaikkia pelottavia asioita), niin että se oli aluksi tosi jännää, mutta totuin niihin varusteisiin nopeasti. Sit meinasikin tulla totaalinen tenkkapoo, kun sinne satulan päälle alkoi joku ihminen kingetä istumaan! Olinhan minä nähnyt muita hevosia, joilla on satulat ja ihmiset selässä, mutta että minullekin?! Ei se pelottavaa ollut, mutta outoa, perinjuurin outoa.
Miksi muka noin aikaisin alettiin ratsastaa, kun monien muiden ratsun ura alkaa vasta joskus kolmi- tai nelivuotiaana? No homman nimi oli se, että musta yritettiin tehdä laukkaratsua ja niiden pitää aloittaa kilpaileminenkin heti kolmivuotiaana. Minä kun olin jo niin isokokoinen ja hyvin kehittynyt nuorena, niin päättivät alkaa treenailla heti kolmivuotiskauden alkuun. Ja mikäs siinä, pääsi juoksemaan radalle muiden kanssa ja se jos mikä oli hauskaa. Varsinkin se muiden päihittäminen oli hauskaa, tylsempää oli se kun ratsastaja pidätteli meikäläistä muiden rinnalla. Ei saa väsyttää muka itseään, kissan villat...
Sit tuli ne ekat kisat. Muistan sen päivän kuin eilisen vaikka siitä on monta, monta VHKR-vuotta jo aikaa. Heti aamusta meikäläinen kyörättiin kaverien ja muutaman vieraammankin hevosen kanssa kuljetusautoon ja sit lähdettiin. Mä en oikein tykännyt silloin kuljetusautoista ja olinkin vähän hermona vaikkei se ollut edes eka kerta kun olin kuljetuksessa.
Ja oikeastaan haluaisin kyllä unohtaa ne ekat kisat myös, koska ne meni ihan penkin alle. Siellä oli niin paljon kaikkea, vieraita hevosia ja ihan outo ratakin juosta, keskity siinä sitten juoksemiseen! Jäin melkein viimeiseksi mutta silti tuo omistajatäti vaan taputteli ja syötti porkkanoita ja sanoi että ihan hyvät ekat kisat kun juoksin jotakuinkin oikeaan suuntaan koko ajan.
Sitten kun mentiin seuraaviin kisoihin, niin totesin, että hei, tää onkin ihan tuttu juttu, mutta jos tällä kertaa sit vaikka juostaisiin. Ja mähän juoksin ja pesin koko muun sakin! Omistajatädit ei olleet pysyä nahoissaan sit sen kisan jälkeen, ne halaili toisiaan ja mua ja mun ratsastajaa ja kaikkia ympärillä olevia. Ihan oli lepakoita tapulissa.
Ja sitten mut vietiin seuraaviin kisoihin ja mä voitin ja sit seuraaviin ja mä taas voitin ja voitin ihan kaikki... No, ikävä kyllä en voi ihan tuohon sävyyn kertoilla kisahistoriaani, mutta kyllä mä voitin vielä kolmivuotiaana toisekin kerran ja sit pääsin nelivuotiaana aloittamaan vaikeammalta tasolta. Silloin piti sit tunnustaa, että nyt on muut parempia. Ne juoksi ihan järjettömän kovaa! Kyllä mä nyt yritin niille pistää kampoihin minkä parhaani taisin, mutta aina joku riivatun lentokavio kiri mun ohi, jos ei muuten niin sitten just ennen maalia. On muuten harvinaisen ärsyttävää, voin kertoa!
Sit mua ei oikeastaan enää kiinnostanut hirveästi koko touhu ja mä sain vähän lomaa. Olin jonkin aikaa ihan vaan laitumella muitten kanssa, mikä oli kivaa ja sitten alettiin ratsastella taas vähän kerrallaan. Vielä mut pari kertaa raijattiin radalle ja mulla oli kyllä ihan intoakin juosta, mutten edelleenkään pärjännyt niille parhaille. Sitten noi ihmiset ynnäili vähän aikaa mun statistiikkoja ja voittosummia ja katseli kalenteria ja kisalähtöjä ja totesi, että mä pääsen eläkkeelle.
No hei, mä olin viisivuotias ja eläkkeellä. Luulin ihan vakavissani että nyt mä pääsen loppuiäkseni kaikkien kavereitten kanssa elbaamaan laitumelle. Aluksi kyllä pääsinkin, mutta sitten alkoivat ihmiset taas esitellä satulaa ja suitsia mulle. Hei c'moon, mä olen nyt eläkkeellä, ei mitään työnteolta haisevaa! Ne ei taas arvostaneet mun mielipidettä.
Sitten se uusi satula oli ihan erinäköinen ja kokoinen kuin edellinen satula ja ratsastuskin tapahtui leikkikehässä, sillä samalla aidatulla kärpäsenläjän kokoisella alueella, jossa mä aluksi opettelin sitä ratsastushommaa. Pari kunnon laukka-askelta kun ottaa, niin johan siinä aidat rytisee. Mut eheiii, en mä laukkaamaan päässyt. Me köpsyteltiin käyntiä ja harjoiteltiin pysähtymisiä ja mua käänneltiin ja väänneltiin sinne tänne. Ihan sai mennä kieli keskellä suuta, kun ei koskaan tiennyt että mitä se ratsastaja siellä selässä saa seuraavaksi päähänsä multa pyytää. Mutta koska ratsatuksen jälkeen pääsi aina kavereiden kanssa tarhailemaan ja sai porkkanoita ja rapsuttelua, niin oli mulla ihan hyvät syyt yrittää olla mahdollisimman mieliksi.
Sitten joskus harjoiteltiin ravijuttujakin ja eräänä päivänä se ratsastaja pyysi laukkaa. Vanhat tavat iski selkäytimestä takaisin ja meikälikka lähti kuin tykin suusta parasta vauhtiaan. Ja pah, selästä tulee heti komento, että nyt hiljempaa. Voi huokaus, ei tää ollutkaan niin yksinkertainen juttu kuin mä pienissä aivoissani kuvittelin. Mä hoksasin kyllä aika nopeasti, että täällä kärpäsläjäaitauksessa ei kaahata vaan kun pyydetään laukkaa, niin sitten laukataan nätisti ja tehdään kaikenmaailman kiemuroita ja vaikka mitä. Ratsastajan mielikuvitus on kyllä tosi vilkas kun pitää keksiä uusia jumppaliikkeitä meikäläisen pään menoksi.
Se oli vaan sellaista harrasteluratsastelua, ei mua ole viety mihinkään kisoihin vaikka kotona taivutellaan kyllä niin että joogagurutkin tulisi kateelliseksi jos vain näkisivät miten hienosti mä väännän itseni vaikka solmuun. Tämmöisen kuviokellunnan lisäksi ollaan harjoiteltu hyppäämistä, sellaisia pikkuisia esteitä ollaan menty ja tietysti lorvittu maastossa vaikka kuinka paljon. Mä sitten rakastan sitä, kun pääsee pois sieltä kärpäsläjäaitauksesta ja köpötellään kaikessa rauhassa pitkin maita ja mantuja. Ratsastajakin heittää ohjat löysiksi eikä patistele mua mihinkään suuntaan, me vaan mennään eteenpäin minne nenä osoittaa. Usein on kavereitakin mukana ja vaikka aina joku kaahopää on hirveän täpinöissään, niin mä otan lunkisti. Laukkapätkät on vähän tiukkoja tilanteita mulle, aina tulee muistoja mieleen niiltä laukkaradoilta ja voittajakehistä ja tekisi niin mieli painaa kaasu pohjaan. Koitin mä kerran, mutta sen kurinpalautuksen jälkeen olen kyllä sisäistänyt, että parempi vaan nöpötellä pikkulaukkaa. Ei tule sanomista.
(En ole koskaan kirjoittanut mitään hevosen tai muunkaan eläimen näkökulmasta, joten olkaa armollisia. Ja vastoin kirjoittajatietoa, tämän on kirjoittanut S, tosin Ginin ideasta.)
maanantaina, marraskuuta 21, 2011
Walkerien väritilastoa
Olen monessa yhteydessä maininnut että kalliovuortenponien ohella tennesseenwalkerit ovat värikkäimpiä rotuja, mitä Ionicista löytyy. On voikkoa, päistärikköä ja samppanjaa, sekä kirjavista tobianoa ja sabinoa. Näistä saa jo melkoisen värikirjon aikaiseksi.
Tällä hetkellä kuvallisten hevosten väritilasto onkin tämännäköinen:
Perusvärit
ruunikko 3 kpl
rautias 3 kpl
musta 3 kpl
Voikkovärit
voikko 2 kpl
ruunivoikko 1 kpl
cremello 2 kpl
Samppanjavärit
gold champagne 1 kpl
amber champane 1 kpl
Päistäriköt
ruunikonpäistärikkö 2 kpl
Tobianot
ruunikko tobiano 4 kpl
rautias tobiano 1 kpl
musta tobiano 3 kpl
ruunivoikko tobiano 1 kpl
Sabinot
rautias sabino 2 kpl
musta sabino 2 kpl
voikko sabino 1 kpl
Väriryhmistä dominoivat yksiväriset perusvärit sekä tobiano ja sabino eri pohjaväreillä. Samppanjaa ja päistärikköä on aika vähän, voikkoja sen sijaan on jonkin verran, kun lasketaan mukaan nuo voikkopohjaiset kirjavat, joita ja kaksi kappaletta. Huomattava on kuitenkin, että samppanjanvärisillä hevosilla on muutama varsa, joilla ei ole vielä kuvaa eli väriä ei ole määritelty. Samppanjaa on tulossa todennäköisesti siis lisää. Päistäriköillä hevosilla ei ole toistaiseksi varsoja, mutta niitä pitää teettää, jotta sekä sukulinjat että väri jatkuvat meillä vielä tulevaisuuteenkin.
Erikoisvärien ja kirjavien yhdistäminen on ongelmallista, koska kuvia on kehnosti saatavilla. Joidenkin hevosten kohdalla on jouduttu venyttelemään jo nyt genetiikan rajoja ("Mutta jos toi isä onkin perlinon lisäksi myös tobiano, vaikka ihan pienimerkkinen, niin se ei ehkä näy tossa karvassa...").
Tällä hetkellä kuvallisten hevosten väritilasto onkin tämännäköinen:
Perusvärit
ruunikko 3 kpl
rautias 3 kpl
musta 3 kpl
Voikkovärit
voikko 2 kpl
ruunivoikko 1 kpl
cremello 2 kpl
Samppanjavärit
gold champagne 1 kpl
amber champane 1 kpl
Päistäriköt
ruunikonpäistärikkö 2 kpl
Tobianot
ruunikko tobiano 4 kpl
rautias tobiano 1 kpl
musta tobiano 3 kpl
ruunivoikko tobiano 1 kpl
Sabinot
rautias sabino 2 kpl
musta sabino 2 kpl
voikko sabino 1 kpl
Väriryhmistä dominoivat yksiväriset perusvärit sekä tobiano ja sabino eri pohjaväreillä. Samppanjaa ja päistärikköä on aika vähän, voikkoja sen sijaan on jonkin verran, kun lasketaan mukaan nuo voikkopohjaiset kirjavat, joita ja kaksi kappaletta. Huomattava on kuitenkin, että samppanjanvärisillä hevosilla on muutama varsa, joilla ei ole vielä kuvaa eli väriä ei ole määritelty. Samppanjaa on tulossa todennäköisesti siis lisää. Päistäriköillä hevosilla ei ole toistaiseksi varsoja, mutta niitä pitää teettää, jotta sekä sukulinjat että väri jatkuvat meillä vielä tulevaisuuteenkin.
Erikoisvärien ja kirjavien yhdistäminen on ongelmallista, koska kuvia on kehnosti saatavilla. Joidenkin hevosten kohdalla on jouduttu venyttelemään jo nyt genetiikan rajoja ("Mutta jos toi isä onkin perlinon lisäksi myös tobiano, vaikka ihan pienimerkkinen, niin se ei ehkä näy tossa karvassa...").
perjantaina, marraskuuta 18, 2011
Tietovuodot
Sen verran minäkin seurailen suomalaista mediaa, että olen tietoinen viime aikoina tapahtuneista tietovuodoista, joissa julkisuuteen on päässyt sähköpostiosoitteita ja salasanoja. Asia koskee luonnollisesti myös virtuaalihevostelijoita, joilla nyt yleensä on ainakin sähköpostiosoite ja oman tallin käyttäjätilit olemassa. Mitä siis tehdä, ettei joudu murtautujien uhriksi?
Eri lähteissä on esitetty tusinoittain neuvoja, mitä kannattaa ja pitää tehdä ja toisaalta mitä taas ei. Tässä jonkinlainen kooste niistä.
1. vahva salasana on kullanarvoinen
Tämän toivottavasti kaikki ovat kuulleet: isoja ja pieniä kirjaimia, numeroita ja mahdollisesti vielä erikoismerkkejäkin sekä riittävän pitkä. Jotkut ovat jo sanoneet ettei 8 merkkiä riitä, en ota kantaa siihen onko se riittävä pituus vai ei, mutta mitä pidempi, sen parempi. Omat salasanani ovat joitain poikkeuksia lukuunottamatta yli 12-merkkisiä.
MPC: Näin teet vahvan ja helposti muistettavan salasanan
2. vaihda salasanoja edes joskus
Eritoten tällaisten vuotojen jälkeen ei ole liioiteltua vaihtaa varsinkin niiden tärkeimpien palveluiden salasanoja vaikka ne vanhatkin olisivat tarpeeksi vahvoja (kts. edellinen kohta).
Muutenkin salasanojen vaihtaminen silloin tällöin ei ole huono idea. Joissain yrityksissä työntekijät joutuvat vaihtamaan tiliensä salasanat esimerkiksi kolmen kuukauden välein.
3. älä halua tietää, oletko kenties murtolistalla
Tällaisten tapauksien jälkeen on netissä pyörinyt sivuja, joille voi syöttää sähköpostiosoitteensa ja siitä luvataan tarkistaa, oletko murtolistalla vai et. Oivallinen keino kalastella lisää sähköpostiosoitteita esimerkiksi roskapostilistoille! En tietenkän väitä, että kaikki tällaisten tarkistussivujen tekijät käyttäisivät saamiaan säpo-osoitteita epäilyttäviin tarkoituksiin, mutta koskaanhan ei voi tietää. Eli jätä tällaiset palvelut omaan arvoonsa.
4. jaa käyttäjätilit tärkeisiin ja ei-niin-tärkeisiin
Kautta aikojen on hoettu, että samaa salasanaa ei saa käyttää kahdessa, saati useammassa eri palvelussa. Yeah. Kun on kuusi sähköpostia, kolmetoista eri foorumia ja sitten kaikki domainit, facebookit, wikit ja muut päälle, niin että jokaiselle oma salasana, jonka muistaisi ulkoa sekä töissä että kotona on toiveajattelua. Nyt on muutamilla tahoilla jo herätty siihen, että ehkä tämä ei ole välttämätöntä.
Tärkeitä palveluita ovat ne, joihin olet joutunut syöttämään henkilötietojasi (esim. Facebook, Huuto.net) tai jolle murtautumalla voidaan saada aikaan paljon pahaa (esim. oma kotisivu, henkilökohtainen maili). Näillä tärkeillä käyttäjätileillä pitäisi olla yksilöllinen, vahva salasana.
Sitten on näitä vähemmän tärkeitä palveluita, esimerkiksi foorumit ynnä muut, joihin ei syötetä henkilökohtaisia tietoja tai niille murtautumisella ei saavuteta aikaan mitään muuta kuin pientä kiusaa. Tällaisilla tileillä voi jotakuinkin huoletta käyttää samoja salasanoja.
5. yleinen järjenkäyttö sallittua, jopa suotavaa
Kannattaa ihan oikeasti miettiä tarkkaan, mille tahoille haluaa antaa henkilötietojaan: kotiosoitetta, puhelinnumeroa, henkilöturvatunnusta, saati sitten pankkiyhteystietojaan tai luottokortin numeroa. Jälkimmäistä tarvitaan useissa verkkokaupoissa, mutta ennen ostamista kannattaa googlettaa verkkokaupan nimellä, onko sen kanssa tullut ongelmia. Ja tarkista myös selaimen osoiteriviltä, että tiedot lähetetään salattuna eli osoitteen alku on https://.
Muistathan myös, että pankin, poliisin tai ylipäänsä minkään tahon ei oikeasti tarvitse tietää pankkikorttisi tai verkkopankkisi käyttäjätunnuksia ja salasanoja. Niitä ei anneta koskaan kellekään.
Eri lähteissä on esitetty tusinoittain neuvoja, mitä kannattaa ja pitää tehdä ja toisaalta mitä taas ei. Tässä jonkinlainen kooste niistä.
1. vahva salasana on kullanarvoinen
Tämän toivottavasti kaikki ovat kuulleet: isoja ja pieniä kirjaimia, numeroita ja mahdollisesti vielä erikoismerkkejäkin sekä riittävän pitkä. Jotkut ovat jo sanoneet ettei 8 merkkiä riitä, en ota kantaa siihen onko se riittävä pituus vai ei, mutta mitä pidempi, sen parempi. Omat salasanani ovat joitain poikkeuksia lukuunottamatta yli 12-merkkisiä.
MPC: Näin teet vahvan ja helposti muistettavan salasanan
2. vaihda salasanoja edes joskus
Eritoten tällaisten vuotojen jälkeen ei ole liioiteltua vaihtaa varsinkin niiden tärkeimpien palveluiden salasanoja vaikka ne vanhatkin olisivat tarpeeksi vahvoja (kts. edellinen kohta).
Muutenkin salasanojen vaihtaminen silloin tällöin ei ole huono idea. Joissain yrityksissä työntekijät joutuvat vaihtamaan tiliensä salasanat esimerkiksi kolmen kuukauden välein.
3. älä halua tietää, oletko kenties murtolistalla
Tällaisten tapauksien jälkeen on netissä pyörinyt sivuja, joille voi syöttää sähköpostiosoitteensa ja siitä luvataan tarkistaa, oletko murtolistalla vai et. Oivallinen keino kalastella lisää sähköpostiosoitteita esimerkiksi roskapostilistoille! En tietenkän väitä, että kaikki tällaisten tarkistussivujen tekijät käyttäisivät saamiaan säpo-osoitteita epäilyttäviin tarkoituksiin, mutta koskaanhan ei voi tietää. Eli jätä tällaiset palvelut omaan arvoonsa.
4. jaa käyttäjätilit tärkeisiin ja ei-niin-tärkeisiin
Kautta aikojen on hoettu, että samaa salasanaa ei saa käyttää kahdessa, saati useammassa eri palvelussa. Yeah. Kun on kuusi sähköpostia, kolmetoista eri foorumia ja sitten kaikki domainit, facebookit, wikit ja muut päälle, niin että jokaiselle oma salasana, jonka muistaisi ulkoa sekä töissä että kotona on toiveajattelua. Nyt on muutamilla tahoilla jo herätty siihen, että ehkä tämä ei ole välttämätöntä.
Tärkeitä palveluita ovat ne, joihin olet joutunut syöttämään henkilötietojasi (esim. Facebook, Huuto.net) tai jolle murtautumalla voidaan saada aikaan paljon pahaa (esim. oma kotisivu, henkilökohtainen maili). Näillä tärkeillä käyttäjätileillä pitäisi olla yksilöllinen, vahva salasana.
Sitten on näitä vähemmän tärkeitä palveluita, esimerkiksi foorumit ynnä muut, joihin ei syötetä henkilökohtaisia tietoja tai niille murtautumisella ei saavuteta aikaan mitään muuta kuin pientä kiusaa. Tällaisilla tileillä voi jotakuinkin huoletta käyttää samoja salasanoja.
5. yleinen järjenkäyttö sallittua, jopa suotavaa
Kannattaa ihan oikeasti miettiä tarkkaan, mille tahoille haluaa antaa henkilötietojaan: kotiosoitetta, puhelinnumeroa, henkilöturvatunnusta, saati sitten pankkiyhteystietojaan tai luottokortin numeroa. Jälkimmäistä tarvitaan useissa verkkokaupoissa, mutta ennen ostamista kannattaa googlettaa verkkokaupan nimellä, onko sen kanssa tullut ongelmia. Ja tarkista myös selaimen osoiteriviltä, että tiedot lähetetään salattuna eli osoitteen alku on https://.
Muistathan myös, että pankin, poliisin tai ylipäänsä minkään tahon ei oikeasti tarvitse tietää pankkikorttisi tai verkkopankkisi käyttäjätunnuksia ja salasanoja. Niitä ei anneta koskaan kellekään.
keskiviikkona, marraskuuta 16, 2011
Tasan 10 vuotta ekasta tekkekasvatista
Kas niin, tällä päivämäärällä on kulunut tasan kymmenen vuotta siitä, kun virtuaalimaailmaan putkahti ensimmäinen Gin-tekke. Se oli ori nimeltä Gin Pervyj, enteellisesti sana pervyj tarkoittaa venäjän kielessä ensimmäistä. Se siis syntyi 16.11.2001, emä oli tamma Kilimanjaro ja isä Quierossa tuolloin majaileva Laakson Salomon. Pervyj myytiin 4.1.2002 Quieroon. Alunperin se oli musta.
Harmi kyllä, oriin myöhemmistä vaiheista ei ole muuta tietoa kuin että se kilpaili maastoestekisoissa joitain kertoja ja astui Angelniemen tamman Crossing Hills K:n, mutta varsasta ei ole tallessa edes nimeä. Enkä tiedä mikä Pervyjin kohtalo muutenkaan oli, lähtikö se Quierosta jonnekin, mutta tyystin kadonnut se on nykyisen tekkekasvattajan näkökulmasta.
Tunnettu tosiasia kuitenkin on, että eihän se jalostus jäänyt siihen. Kunhan saan kaikki tähän mennessä suunnitellut tekkekasvatit nimettyä ja listattua, eiköhän Gin-hevosten määrä nouse jo toiselle tuhannelle.
Harmi kyllä, oriin myöhemmistä vaiheista ei ole muuta tietoa kuin että se kilpaili maastoestekisoissa joitain kertoja ja astui Angelniemen tamman Crossing Hills K:n, mutta varsasta ei ole tallessa edes nimeä. Enkä tiedä mikä Pervyjin kohtalo muutenkaan oli, lähtikö se Quierosta jonnekin, mutta tyystin kadonnut se on nykyisen tekkekasvattajan näkökulmasta.
Tunnettu tosiasia kuitenkin on, että eihän se jalostus jäänyt siihen. Kunhan saan kaikki tähän mennessä suunnitellut tekkekasvatit nimettyä ja listattua, eiköhän Gin-hevosten määrä nouse jo toiselle tuhannelle.
tiistaina, marraskuuta 15, 2011
Rakennearvostelu: ahaltek-ori
Vaihteeksi taas rakennearvostelua. Tällä kertaa vuorossa on ahaltek-ori Gin Horatio.
Muistutuksena pisteskaala 0-5p:
0 - ei voi arvostella tai 100% surkea
1 - huono
2 - välttävä
3 - kohtalainen
4 - hyvä
5 - erinomainen
Yleisvaikutelma 2p
Tämä on epäsopusuhtainen ja takakorkea.
Rotuleima 4p
Kieltämättä ihan selkeä rotuleima, mutta on myös piirteitä, jotka eivät ole erityisen tekkemäisiä. Pidän rotuleimaa silti hyvänä.
Sukupuolileima 3p
Kuten sanottua, tekke on aika sukupuoleton rotu eli tällä ei tule olla kovin suurta painoarvoa arvosteluissa. Tämä ori ei ole mikään erityisen orimainen, mutta kuitenkin enemmän maskuliininen kuin suorastaan feminiininen. Eli kohtalainen orileima.
Pää 2p
Totta kyllä, päässä on tekkemäisiä piirteitä: se on pitkä ja hieman kiilamainen, profiili on hieman kyömy ja myös korvat ovat hyvät. Haluaisin kuitenkin nähdä hieman kapeamman tai kiilamaisemman pään eikä silmänkään muoto/koko/sijoituskohta ole mielestäni aivan optimaalinen.
Kaula 4p
Vaikka onkin hieman joutsenkaulainen, tällä on moitteeton ahaltekin kaula. Jos joutsenkaulaisuus menisi tuosta vielä paljonkin pahemmaksi, siitä pitäisi alkaa jo rokottaa. Kuitenkin kaula on sopivan pitkä, pysty, liittyy hyvin päähän ja myös lapoihin.
Etuosa 2p
Syvyys on kohtuullinen, säkä ihan ok, mutta lapa hieman pysty, vaikkakin pitkä. Ehkä olen ankara tänään, voisi tuolle kolme pistettäkin antaa, ei se lapa niin paha ole. Ja ihan riittävän pitkä se on.
Runko 2p
Pitkä ja avorunkoinen, aivan liian pitkä lanne. Ahaltekeilla ei kohtuullinen pitkärunkoisuus ole virhe, mutta tämä alkaa mennä jo ylitse. Erityisesti runko aiheuttaa sitä mainitsemaani epäsopusuhtaisuutta.
Takaosa 2p
Lautanen on lyhyt, vaikka se onkin aika sopivan laskeva. Risti selkeä.
Etujalat 3p
Hyvinasettuneet, suorat, riittävän sirot, lyhyet sääret, mutta ainakin vasemmassa etusessa näyttäisi olevan todella lyhyt ja pysty vuohinen.
Takajalat 3p
Aika pitkät takasääret, mutta ei vielä liian pitkät rodulle. Muuten mielestäni ok.
Yhteistulos siis 27/50
Keskivertoa (30p) hieman huonompi ori ja olihan sen rakenteessa sanomista aika monessa kohdassa. Ei kuitenkaan täysin kehno esitys.
Muistutuksena pisteskaala 0-5p:
0 - ei voi arvostella tai 100% surkea
1 - huono
2 - välttävä
3 - kohtalainen
4 - hyvä
5 - erinomainen
Yleisvaikutelma 2p
Tämä on epäsopusuhtainen ja takakorkea.
Rotuleima 4p
Kieltämättä ihan selkeä rotuleima, mutta on myös piirteitä, jotka eivät ole erityisen tekkemäisiä. Pidän rotuleimaa silti hyvänä.
Sukupuolileima 3p
Kuten sanottua, tekke on aika sukupuoleton rotu eli tällä ei tule olla kovin suurta painoarvoa arvosteluissa. Tämä ori ei ole mikään erityisen orimainen, mutta kuitenkin enemmän maskuliininen kuin suorastaan feminiininen. Eli kohtalainen orileima.
Pää 2p
Totta kyllä, päässä on tekkemäisiä piirteitä: se on pitkä ja hieman kiilamainen, profiili on hieman kyömy ja myös korvat ovat hyvät. Haluaisin kuitenkin nähdä hieman kapeamman tai kiilamaisemman pään eikä silmänkään muoto/koko/sijoituskohta ole mielestäni aivan optimaalinen.
Kaula 4p
Vaikka onkin hieman joutsenkaulainen, tällä on moitteeton ahaltekin kaula. Jos joutsenkaulaisuus menisi tuosta vielä paljonkin pahemmaksi, siitä pitäisi alkaa jo rokottaa. Kuitenkin kaula on sopivan pitkä, pysty, liittyy hyvin päähän ja myös lapoihin.
Etuosa 2p
Syvyys on kohtuullinen, säkä ihan ok, mutta lapa hieman pysty, vaikkakin pitkä. Ehkä olen ankara tänään, voisi tuolle kolme pistettäkin antaa, ei se lapa niin paha ole. Ja ihan riittävän pitkä se on.
Runko 2p
Pitkä ja avorunkoinen, aivan liian pitkä lanne. Ahaltekeilla ei kohtuullinen pitkärunkoisuus ole virhe, mutta tämä alkaa mennä jo ylitse. Erityisesti runko aiheuttaa sitä mainitsemaani epäsopusuhtaisuutta.
Takaosa 2p
Lautanen on lyhyt, vaikka se onkin aika sopivan laskeva. Risti selkeä.
Etujalat 3p
Hyvinasettuneet, suorat, riittävän sirot, lyhyet sääret, mutta ainakin vasemmassa etusessa näyttäisi olevan todella lyhyt ja pysty vuohinen.
Takajalat 3p
Aika pitkät takasääret, mutta ei vielä liian pitkät rodulle. Muuten mielestäni ok.
Yhteistulos siis 27/50
Keskivertoa (30p) hieman huonompi ori ja olihan sen rakenteessa sanomista aika monessa kohdassa. Ei kuitenkaan täysin kehno esitys.
perjantaina, marraskuuta 04, 2011
Neljä vuotta virtuaaliblogiakin jo
Noh, oikeastaan blogin nelivuotista elämää olisi pitänyt juhlia reilu kuukausi sitten, 17.9.2007 nimittäin lähti maailmalle kaikkien aikojen ensimmäinen blogipostaus tähän blogiin, joka silloin aluksi kyllä keskittyi ainoastaan tekkeihin. Sen jälkeen ei olekaan kulunut kuukautta ilman postausta, tosin pahimpina aikoina tuli postailtua 61 postausta kuukaudessa (elokuu 2008). Ai miten niin kaksi aktiivikirjoittajaa vauhdissa?
S, tuo niin monen loistavan inspiraation lähde! Olisinko ikinä törmännyt niihin yksiin ihaniin tekkesivuihin ja -kuviin joskus vuonna 2000 ellei hän olisi niitä into piukassa esitellyt? Niistä sivuista ja kuvista nimittäin lähti liikkeelle minun virtuaalinen ja reaalielämäänkin levinnyt tekkefanitus. Niin ja olisihan tämä blogikin saattanut jäädä perustamatta, ellei S olisi ollut jo tuolloin aktiivinen bloggaaja ja innostanut minuakin aloittamaan. Silloin vuonna 2007 ei vielä tunnettu juuri virtuaaliblogin käsitettä, mutta kun ajatus ei kummastakaan tuntunut oikeastaan yhtään hölmöltä, niin siitä sitten vain kokeilemaan. Tässä sitä ollaan, kaiketi meitä voidaan kutsua tällä alalla jonkinlaisiksi uranuurtajiksi.
S, tuo niin monen loistavan inspiraation lähde! Olisinko ikinä törmännyt niihin yksiin ihaniin tekkesivuihin ja -kuviin joskus vuonna 2000 ellei hän olisi niitä into piukassa esitellyt? Niistä sivuista ja kuvista nimittäin lähti liikkeelle minun virtuaalinen ja reaalielämäänkin levinnyt tekkefanitus. Niin ja olisihan tämä blogikin saattanut jäädä perustamatta, ellei S olisi ollut jo tuolloin aktiivinen bloggaaja ja innostanut minuakin aloittamaan. Silloin vuonna 2007 ei vielä tunnettu juuri virtuaaliblogin käsitettä, mutta kun ajatus ei kummastakaan tuntunut oikeastaan yhtään hölmöltä, niin siitä sitten vain kokeilemaan. Tässä sitä ollaan, kaiketi meitä voidaan kutsua tällä alalla jonkinlaisiksi uranuurtajiksi.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)