Tällä kertaa vaelletaan Obraz VEC:n kanssa.
----
Sattuipa eräänä päivänä, että meikäläinen lastattiin isoon hevosautoon ja sinne tuotiin pari muutakin kaveria. Heinää eteen, luukut kiinni ja köröttelemään sitten vain. Minä olen lunki matkustaja, mutta yksi niistä kavereista poukkoili koko matkan ajan, potki sinne tänne eikä ottanut rauhoittuakseen. Huokaisin mielessäni ja napostelin lisää heinää menemään. Siises, mikä tomppeli, yrittäisi nyt olla. Ekalla tauolla sitten huomasivat ihmiset, että se oli saanut kenkänsäkin irti jotenkin. Kyllä taas kannatti, varsinainen älykääpiö. Seppää ei tietysti ollut siinä just tauolla saatavissa, niin ottivat siltä loputkin kengät mäkeen.
Tämä kaahopää kaiffari sai juomaveteensä jotakin litkua ja se vähän rauhoitti. Mitä lie dopingia. Hetken aikaa menikin matka ihan mukavasti, mutta sitten se toinen matkakaveri alkoi levottomaksi, potki, hikoili ja nyppi päätään. Se alkoi jo huolestuttaa minuakin, kun se oli kuitenkin alkumatkan ollut vähintään yhtä leppoisesti kuin minäkin. Autoa parkkiin taas ja katsomaan, että mikä nyt on vialla. Ähkyoireita, sanoivat ihmiset ja sitten alkoi uskomaton puhelinrumba. Kaiffari otettiin autosta ulos kävelemään. Tilanne parani kertapieraisulla kun kaiffarilta pääsi kunnon sprägäri. Varren kanssa. Pierun kuullut eläinlääkäri puhelinlinjan toisessa päässä sanoi, että katsokaa vähän aikaa ja jos ei näytä kovin pahalta, pakatkaa autoon ja ajakaa perille.
Kaiffari vaikutti huomattavasti vähemmän tuskaiselta kun taas jatkettiin matkaa, mutta tällä kertaa yksi ihmisistä matkusti meidän kanssa. Se vahti silmä kovana sitä pierupetteriä, jokainen liikahdus ja heinänkorren valuminen kurkusta alas raportoitiin ohjaamin puolelle. Näissä kaikissa välietapeissa oli kulunut niin paljon aikaa, että ilta oli jo pimentynyt, kun auto kaarsi jonnekin kuoppaiselle tielle, ajoi sitä vähän matkaa ja pysähtyi. "Perillä!", huusivat ihmiset. Perillä, mutta missä?
Meikäläinen talutettiin autosta ulos ja päätin siinä sitten vähän keulia ja huudella, kun oli ihan vieras paikka. Eihän siellä mitään nähnyt, mutta hajuista ja äänistä päätellen vieraita hevosia oli maisemissa. Kuulevat ainakin, että Herra Harmaa on saapunut. Meikäläistä taluteltiin siinä pihalla vähän aikaa, verryttelyn vuoksi, olihan takana miltei koko päivä matkustamista. Pierupetteri joutui eläinlääkärin kynsiin ja se kengätön tuhkimo kengityssepän kouriin. Sitten meikäläinen vietiin talliin, siellä odotti iso karsina, puhtaat purut ja lisää heinää. Kelpaa meitsille.
Aamuheinien jälkeen meikäläinen vietiin isoon tarhaan. Ensitöikseni verryttelin kaikki raajat kunnon laukkahyppely-spurteilla. Sitten rapsuttelin kaikki matkan pölyt pois piehtaroimalla antaumuksella. Ai kun tekee gutaa! Siellä tarhassa sain olla miltei koko päivän, sinne tarjoiltiin päivän sapuskatkin ja ohjelmaakin oli, kun jotkut leidit harrastelivat ratsastajiensa kanssa kuviokelluntaa läheisellä kentällä. Gurmee-ateria ja ohjelmaa, ei paha!
Pari päivää meni tällai suht rauhallisesti, ratsastajatäti kävi ratsastamassakin pariin otteeseen. Eräänä aamuna sitten heitettiin iso satula taas selkään ja tällä kertaa sen päälle pakattiin tavaroita. Ei siinä mitään, tuttu juttu, tätä on joutunut tekemään aiemminkin, joten tiesin innostua: nyt päästään kaiffareiden kanssa metsään ja ties minne. Tuhkimo ja pierupetterikin näyttivät pyörivän siinä tallinpihan yleisessä härdellissä mukana.
Vihdoin kauhean sähellyksen ja tohinan jälkeen saatiin ihmiset ja hevoset jotenkin järjestykseen ja letka lähti metsäpolulle. Meikäläisen ja ratsastajatädin paikka oli letkan häntäpäässä, mikä taas ei sovi yhtään meikäläisen arvolle. Nyhdin kuolaimia ja yritin ehdotella, että josko mentäisiin vähän kovempaa. Ratsastajatäti nyki takaisin ja ilmaisi, ettei se nyt käy. Tyhmää. Ravistelin turhautuneena kaulaani, olkoon sitten. Mikäs tässä oli oikeastaan tallustellessa, aurinko paistoi, ilma oli mukavan raikasta näin aamusta ja metsässä oli varjoisaa.
Pari tuntia tässä mentiin tällä tavoin, pari ravipätkääkin otettiin ja sitten tuli eka tauko. Ratsastajat jalkautuivat ja hölläsivät vähän satulavöitä, tarkistivat jalat, antoivat vähän heinää ja vettäkin. Meitsi sai omenanlohkoja. Hyvä juttu, että niitä oli mukana, olin ollut jo huolissani, jos täti olisi unohtanut lahjusomenat.
Sitten taas mentiin. Tällä kertaa meikäläisen paikka oli suht kärjessä, edellä meni vain pari ratsukkoa. Pierupetteri oli meidän edessä, toivottavasti se on saanut mahansa kuntoon, koska jos ei, arvaa kuka tässä on tulilinjalla... Se kyllä vaikutti ihan rauhalliselta. Maasto alkoi olla aika ylämäkipainotteista, edessä kohosi korkeita kukkuloita eikä tarvita Einsteinia tajuamaan, että sinnehän meitä oltiin viemässä. Yhdessä pahassa ylämäessä ratsastajat käskettiin jo alas selästä. Siinä sitten kiivettiin rinta rinnan ja ihmiset puuskuttivat hikisinä. Hah hah, ihan oikein niille.
Illaksi tultiin semmoiseen paikkaan, missä oli jotain rakennuksia. Me hevoset pääsimme talliin ja meidän hoidettiin viimeisen päälle. Tarjolla oli vesikylpyä ja manikyyriä ja puunausta ja niitä omenoita iltaruuan kanssa. Ratsastajatkin pääsivät syömään ja peseytymään ja paikkailemaan kaikki rakot ja hiertymät. Ihan luksusta, yleensä tämmöisillä yöpaikoilla ei ole tarjolla muuta kuin telttamajoitus ihmisille ja hevoset saavat olla paljaan taivaan alla. Ei siinäkään mitään vikaa ole, mutta tokihan nyt oma karsina purujen kanssa on bueno.
Aamulla sapuskojen, pakkaamisen ja härdellin jälkeen oltiin taas valmiina lähtöön. Tällä kertaa meikkis pääsi letkan kärkeen, vähänkö hienoo! Eilisestä tuttu ylämäki jatkui taas, muttei kovin kauaa. Pääsimme ainakin sen kukkulan huipulle. Ja olihan sieltä hienot maisemat. Yhteen suuntaan jatkui samanlaisia kukkuloita jonona, toisessa suunnassa oli metsää, kolmannessa heinäaroa. Me kuitenkin jatkoimme matkaa kukkulan päällä, sitten vähän alas, toisen kukkulan rinnettä ylös, alas, ylös, tauko, alas, ylös... Uh, mitä jumppaa. Päivä alkoi kääntyä jo iltaa kohti, kun alkoi pitkä alamäki. Sitä laskeuduttiin aikansa, kunnes tultiin taas metsään ja yllättäen sille samalle tallille, mistä olimme lähteneet. Ai tää oli tässä?
Illalla meitsi taas puunattiin viimeisen päälle ja sain eteeni ison ämpärillisen ruokaa, yöksi vielä heinää. Ratsastajatäti vaikutti umpiväsyneeltä. Ei voi olla, sehän istui satulassa koko matkan. Sanoi, että ulkoilma väsyttää. Pöh. Minä olisin valmis lähtemään tästä paikasta kiertämään moisen lenkin heti huomenna uudestaan.
----
- S
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti