Kun Halloweenin aikaan luki liikaa muiden kirjoittamia tarinoita, muttei koskaan ehtinyt viimeistellä omaansa ajoissa.
Ei välttämättä suositella nuorimmille ja/tai herkimmille lukijoille, vaikkei tämä mikään kamalan pelottava olekaan. Ei sisällä juurikaan hevosasiaa.
Jossain tallin mailla, solisevan puron rannalla on pieni alue, jota ympäröi kiviaita. Kiviaita on jo vanha, sammalen peittämä ja paikoin sortunutkin. Aidassa on rautainen portti. Toisinaan se lenkottaa auki. Jos tällöin sattuu ratsuosasto kulkemaan ohi, se pysäytetään ja osaston vetäjä, joku tallin työntekijöistä, käy sulkemassa portin. Joskus voi kuulla portin sulkeneen työntekijän mutisevan jotain, joka kuulostaa tältä: "Taas on henget kulkeneet". Portti on painava, saranat ovat ruosteessa ja salpa tiukka. Kukaan ei tarkalleen ottaen tiedä, mikä portin silloin tällöin avaa.
Kiviaidan sisällä on vanha hautausmaa.
Kauan sitten näillä seuduilla sijaitsi rikas kartano. Kartanossa oli kaksi tytärtä, vanhempi heistä oli kaunis ja suloinen, nuorempi oli vauvana sairastanut rokon ja se oli jättänyt rumat arvet hänen kasvoilleen.
Tyttäret tulivat teini-ikään ja kävi lopulta selväksi, ettei poikaa enää kartanoon syntyisi. Vanhemmat kutsuivat tyttäret luokseen ja ilmoittivat, että vanhempi tytär menisi naimisiin, saisi lapsia, perisi kartanon ja aikanaan kartano siirtyisi hänen lapsilleen.
– Mutta entä minä? huudahti nuorempi tytär.
– Me määräämme testamentissamme, että sinulla on täällä kartanossa koti koko loppuelämäsi ajan ja mitään sinulta ei tule koskaan puuttumaan. Aviomiestä emme kuitenkaan voi sinulle hankkia, kartanoa ei voi jakaa kahteen osaan, ilmoitti isä ja jätti armeliaasti mainitsematta sen seikan, että arpikasvoiselle tyttärelle ei aviomiesehdokkaita ollut helppo löytää.
Mutta nuorempi tytär tiesi tämän seikan hyvin itsekin, näkyihän se joka kerta kun hän katsoi peiliin. Pahinta asiassa oli se, että kumpikin tyttäristä oli ihastunut naapurikartanon nuorempaan poikaan, joka vanhempien mielestä olisi sovelias vanhemman tyttären mieheksi. Nuoremman tyttären oli pakko tunnustaa itselleen olevansa kirvelevän kateellinen.
Kylällä pienessä mökkipahasessa asui vanha mummo, jonka sanottiin olevan noita. Hän osasi parantaa sairaita, keittää rohtoja, tehdä pieniä taikoja ja ennustaa tulevaa. Häneltä käytiin kartanoonkin kyselemässä karjataikoja. Nuorempi tytär pohti, jos yrttimummo osaisi auttaa häntä, jos vaikka lemmenjuoman keittäisi.
– Mmmh, mutisi mummo tyttären selitettyä ongelmansa. – Ei ole lemmenjuomaa olemassa. Ei sellaista, joka saisi miehen lankeamaan rokonarpiseen nuorempaan tyttäreen, jolla ei omaisuutta ole. Paavia ja pahaa huiputusta ovat lemmenjuomat.
Tytär parahti itkemään.
– Voi, eikö mitään keinoa ole?
– Mmmh, mutisi mummo. – On, yksi keino on. Hyvä keino onkin, tepsii varmasti. Mutta se on samalla myös oikein paha keino. Haluaakos armollinen neiti sellaiseen ryhtyä?
– Minä teen ihan mitä tahansa, huudahti tyttö, ilahtuneena pienestäkin toivonkipinästä. – Ihan mitä tahansa.
– Mmmh, mutisi mummo taas. – Jos kerran olet niin varma... Näin sinun on sitten tehtävä: otat tämän pienen pullollisen myrkkyä. Syötä sitä salaa sisarellesi joka päivä seuraavaan täysikuuhun asti. Sisaresi sairastuu, kuihtuu ja kuolee pois. Kun hän on kuollut, ota kolme hiusta hänen päästään ja tuo ne minulle. Minä keitän sinulle sitten liemen, joka tekee kauniiksi.
Nuorempi tytär kavahti. Pitäisikö hänen tappaa oma sisarensa? Mutta toisaalta... Sitten hän saisi kartanon, aviomiehen ja kauniit kasvot. Jos ei, hän eläisi sisarensa luona vinttikammarissa, yksin ja rumana, piilossa katseilta. Yhtä hyvin hän voisi niellä myrkyn itse.
– Minä teen sen, lupasi tytär.
– Mmm, mutisi mummo. – Pidä tarkkaan omana tietonasi. Ei edes papille ripissä pidä tunnustettaman.
Tytär lupasi ja lähti kotiin myrkkypullo pienessä pussukassaan. Ohjeiden mukaan hän tiputti myrkkyä sisaren juomalasiin joka ilta nukkumaan käydessä. Kun täysikuu tuli, oli myrkkypullo tyhjä ja vanhempi sisar sairastui niin että hän joutui vuoteenomaksi. Hänellä oli kuumetta, ruokahaluttomuuta, kuivaa yskää, tautia epäiltiin keuhkotaudiksi. Nuorempi tytär hoivasi sisartaan miten parhaiten taisi eikä poistunut sairasvuoteen äärestä kuin harvoin.
Kahden viikon kuluttua vanhempi tytär kuoli nukkuessaan. Nuorempi tytär valvoi vuoteen vieressä tänäkin yönä ja nyppi kolme hiusta kuolleen sisarensa päästä. Sen jälkeen hän meni herättämään vanhempansa ja kertomaan sisarensa päässeen taivaaseen.
Vanhemman tyttären oma toive oli ollut tulla haudatuksi kauniiseen paikkaan puron varrelle, lähelle sitä kiveä, jolla hän ja hänen sisarensa mielellään istuivat ja unelmoivat kuunnellen samalla puron solinaa. Näin tehtiin, kuollut tytär haudattiin sinne, haudan ympärille pystytettiin kiviaita ja aitaan tehtiin rautainen portti.
Seuraavana päivänä nuorempi tytär meni yrttimummon tuvalle ja vei luvatut hiukset hänelle. Muori sanoi keittävänsä niistä liemen, tytön pitäisi tulla hakemaan se viikon kuluttua. Liemi valmistui ajallaan ja nuorempi tytär huuhteli sillä kasvonsa joka aamu ja ilta. Arvet ihossa alkoivat vaalentua vähitellen, silmistä tuli sinisemmät, ihosta hohtavampi, hiuksista tuuheammat. Käsienkin iho oli silkinpehmeätä, aivan kuin vanhemmalla sisarellakin oli ollut. Vanhemmat ihmettelivät tätä muutosta, mutta tytär vain hymyili salaperäisesti ja sanoi huuhtovansa kasvonsa aamukasteella, siitä johtui arpien katoaminen. Mitä muihin seikkoihin tuli, vanhemmat ehkä vain kuvittelivat näkevänsä silmät sinisempinä, hiukset tuuheampina ja ihon heleämpänä.
Aikanaan sovittiin kihlajaisista kartanon nyt ainoan tyttären ja naapurikartanon nuoremman pojan välillä ja ne piti järjestää keskikesällä. Ennen kihlajaisia tytär lähti ratsastamaan lempitammallaan. Ratsukko kulki puron vartta pitkin kohden sitä kiveä, jolla hän sisarensa kanssa oli nuorempana usein istunut. Kesäilta oli hämyisä, purosta nousi kevyt sumu. Kivellä istui joku ja peilasi kuvaansa puron pinnasta.
– Missä on minun kasvoni? Missä on minun kauniit kasvoni? kivellä istuja valitti hiljaa.
Kartanon tytär ratsasti varovasti lähemmäs.
– Missä on minun kasvoni? Missä on minun kauniit kasvoni? valitti kivellä istuja valitti jälleen.
Kartanontyttären hevonen alkoi vauhkona korskua ja hyppiä pystyyn. Kivellä istuva nuori nainen huomasi tulijan ja katsoi kohti. Kauhukseen kartanon tytär huomasi sen olevan hänen kuollut sisarensa, mutta kasvot oli hirveän näköiset: täynnä paiseita, haavoja ja haavoista vuotavaa keltaista visvaa. Kumpikin kirkaisi pelästyksestä, kuolleen tyttären haamu katosi salamannopeasti ilmaan ja nuorempi tytär putosi hevosen selästä maahan. Hänen ei käynyt kuinkaan, ja heti ylös päästyään hän lähti juoksemaan karanneen hevosensa perässä kohti kotia sydän kurkussa.
Sinä yönä hän ei saanut nukuttua. Heti kun hän vaipui puolinukuksiin, hän näki sisarensa hirvittävät kasvot ja kuuli valituksen: "Missä on minun kasvoni? Missä on minun kauniit kasvoni?"
Seuraavana iltana hän ratsasti uudelleen samaan puronmutkaan selvittääkseen, oliko hän nähnyt kuitenkin vain pahaa unta. Hän jätti hevosensa kauemmas, sitoi sen puuhun kiinni ja hiipi itse lähemmäs.
Haamu oli kivellä taas ja valitti samaan tapaan. Nyt kartanontytär huomasi, että haamun ruumiskin oli paiseiden, haavojen, arpien ja mustelmien peitossa, ei vain kasvot. Sitä oli hirvittävä katsella. Edessä oli toinen uneton yö.
Seuraavana iltana kartanontytär päätti ottaa sulhasensa mukaan, näkisikö sulhanen saman minkä hän. Etukäteen hän ei kertonut mitään näkemästään haamusta. Ennen puronmutkaa tytär ehdotti, että he sitoisivat hevosensa tähän ja kävelisivät vähän matkaa puron vartta. Sulhanen suostui tähän. He kävelivät peräkkäin pitkin polkua kun yhtäkkiä sulhanen pysähtyi. Kivellä istui nuoren naisen hahmo ja se valitti:
– Missä on minun kasvoni? Missä on minun kauniit kasvoni?
– Hoi sinä! huusi mies.
Hahmo käänsi päänsä ääntä kohti paljastaen samalla kasvojensa rujouden, kirkaisi ja katosi savuna ilmaan.
– Mikä paholaisen olento se oli? kysyi kalpeaksi valahtanut mies morsiameltaan.
– Se... se oli minun kuollut sisareni, kuiskasi kartanontytär.
– Mutta miksi se on noussut tuohon kivelle etsimään kasvojaan?
– En minä vain tiedä, sanoi tytär, mutta painoi päänsä häpeissään.
Seuraavana päivänä kartanontytär ratsasti yrttimummon mökille ja kertoi mitä oli tapahtunut.
– Mmmh, mumisi mummo. – Mmmh-mh. Ei väkisin tapettu rauhaa saa.
– Ei saa rauhaa? Eikö sisareni pääse taivaaseen?
– Mmmh, ei saa rauhaa ei. Joutuu vaeltamaan ikuisesti elämän ja kuoleman välissä.
– Mutta pappi hänet kuitenkin hautaan siunasi!
– Mmmh. Ei papeillakaan valtaa ole kuoleman rajan yli. Murhatut jäävät levottomiksi sieluiksi.
– Mutta eikö mitään voi tehdä että sisareni pääsisi haudan lepoon?
– Ei, tyttökulta, ei ole. Sinun pitää vain toivoa, ettei sisaresi levoton haamu huomaa, että hänen kasvonsa ovat nyt sinulla.
– Mitä sitten tapahtuu, jos hän huomaa? kysyi tyttö peloissaan.
– Mmmh, mistäpä minä tuota tietämään. Kertovat levottomien sielujen kiduttaneen heitä kohtaan väärin tehneitä, riivanneen, raadelleen ja tappaneenkin. Sanoin minä, että tämä on paha keino, hyvin paha. Nyt ei auta katuminen enää.
Tytär lähti kauhistuneena mummon mökistä ja mietti mitä hän voisi tehdä. Huoli omasta kohtalosta oli kova, mutta vielä suurempi oli murhe levottomaksi jääneest sisaresta, joka ei milloinkaan pääsisi rauhaan. Koska hän ei mitään muuta keinoa keksinyt, hän meni pappilaan ja tunnusti papille koko asian, vaikka oli mummolle luvannut olla kertomatta. Papeilla oli kuitenkin jumala puolellaan, ehkä he voisivat auttaa.
Pappi kuunteli ja kauhistui. Noituutta hänen seurakunnassaan, saatanan pahuutta hänen kirkkonsa liepeillä! Kartanontyttärelle hän sanoi, että tämä on paha asia ja hänen pitää kysyä itseltään piispalta, miten tässä pitäisi menetellä. Ja niin hän kirjoitti kirjeen piispalle.
Ei mennyt kauaa kun piispa itse saapui paikkakunnalle sotilaiden kanssa. Sotilaat pidättivät mummon ja mummo tuomittiin poltettavaksi roviolla noitana. Noidan kerrottiin huutaneen roviolla viimeisinä sanoinaan: "Vielä minä petturin tulen hakemaan!" Kartanontytär sai kuulla tästä ja hän kauhistui: nytkö häntä uhkasi kuolleenkin noidan haamu? Yön pimeydessä hän kävi hakemassa astiallisen rovion tuhkaa ja vei sen sisarensa hautausmaalle. Näin edes osa noidan jäännöksistä oli siunatussa maassa, ehkä se estäisi noidan haamua tulemasta hänen peräänsä.
Mutta piispalla oli toinenkin määräys: kartanontytärtä ei pidettäisi noitana eikä tuomittaisi kuolemaan, mutta rikoksensa hänenkin piti sovittaa. Hänen tulisi katua koko loppuelämänsä tekojaan ja rukoilla sisarensa sielun puolesta. Tytär lähetettiin luostariin suorittamaan näitä tekoja. Tytär oli helpottunut: luostarissa hän olisi turvassa haamuilta. Kartanontytär eli pitkän elämän luostarissa ja koska tieto hänen rikoksestaan unohtui ajan myötä, häntä pidettiin vanhemmiten esimerkillisenä nunnana.
Kun hän lopulta kuoli, päättivät toiset nunnat luostarissa haudata hänet kotiseudulleen kiitoksena elämäntyöstä luostarin hyväksi. Joku tiesi kertoa, että nunnan sisar oli haudattu pienelle hautausmaalle kauniiseen paikkaan puron varrelle. Nunnat pitivät tätä soveliaana paikkana heidän kunnioitetun sisarensa päästä haudan lepoon ja niin kartanontytär haudattiin sisarensa viereen.
Sen jälkeen hautausmaan portti repsotti usein auki, vaikka se varmasti oli suljettu. Vanhat ihmiset kylällä nyökkäilivät: ei se ihme ole, hautausmaalla on niin monta levotonta sielua ja jostainhan niiden on kuljettava, niidenkin. Kartanon vanhimman tyttären sielu etsii edelleen kasvojaan, nuorempi tytär etsii sisartaan pyytääkseen anteeksi, ja noita etsii nuorempaa tytärtä kostaakseen tälle rovion. Ei siis ihme, jos välillä jää portit auki.
- S
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti